Itsearviointi

Jos olisin merkkihenkilö, haluaisin olla Mohandas Karamchand Gandhi ja Anna Politkovskaja yhdessä, mieluiten elossa.

Jos olisin jälkiruoka, olisin vaniljakierre, sitruunapiirakka marenkikuorrutteella ja sisältä pehmeä mutakakku.

Tämä kurssi on ollut kiinnostavimpia HAMK:ssa. Kompastuskiveni on kuitenkin se, ettei ole lähiopetusta. Moodlessa on valtavasti materiaalia sanataiteesta, enkä ole kaikkia jaksanut koluta läpi sekä olen palauttanut suunnilleen kaikki tehtävät myöhässä. Kirjoittaminen on aina ollut minulle rakas harrastus, joka kuitenkin oli pysynyt henkilökohtaisena päiväkirjanyyhkytyksenä kunnes aloitin blogin lukiossa. Nyt tekstejäni lukevat äitini lisäksi myös opettaja ja muut ryhmäläiseni, mikä on hieman pelottavaa.

Kurssi on myös ollut parhaimmillaan itsetutkiskelua: se on saanut minut pohtimaan syvällisemmin itseäni sekä kirjoittajana, lukijana että ihmisenä. Olen ymmärtänyt paremmin sanataiteen eri osia sekä niiden merkityksiä itselleni ja muille. Nyt kun mediassa sananvapaus on otsikoissa, kurssin sisältö on mitä ajankohtaisin. Seitsemäs tehtävä antoi myös ajateltavaa siihen, mitä minä voisin sanataiteen eteen tai sen avulla tehdä. Sen ei tarvitse välttämättä olla pelkkä ajanviete tai sivutuote. Jos kerran kirjoittamisesta nautin, miksi en veisi sitä pidemmälle?

Tunnen olevani vahvimmillani humorististen, fiktiivisien tarinoiden ja kantaaottavien esseiden kirjoittamisessa. Runot taas ovat minulle harmaata aluetta, mutta minulla on teoria siihen. Koska en kuule (jonka kerroin luultavasti nyt viidettä kertaa), minulta on mennyt ohi kokonaan biisien sanoitukset, jotka nekin ovat runoutta. Ei siis ole tullut yhtä laajaa tarttumapintaa lyriikkaan kuin "normaalisti kuulevalla", vaikkakin Jope Ruonansuun Aulis Gerlander on ihana, ja päässäni pyörii välillä "On sulla muodot Venuksen, daa dirlan dirlan daa".

Ismi-tehtävä on suosikkini: sain hypätä mukavuusalueeltani. Huomasin pystyväni tuottamaan tekstiäkin, joka ei ole lopulta pelkkä vitsi. Viittaan tällä muun muassa symbolismi-tekstiini. Usein minun on pakko sujauttaa tekstiini jonkinlainen nokkeluus, ja kirjoitukseni saavat ironisia sävyjä. Voisin kokeilla jatkossa rahkeitani myös Eino Leino -tyyppisessä runoudessa. On kuitenkin mielestäni paljon haastavampaa liikuttaa kuin naurattaa ihmisiä.

Onneksi kuitenkin itse Gandhi sanoi, että "freedom is not worth of having if it doesn't include freedom to make mistakes".

7. Minustako ope?

Minä sanataidekasvattajana

Jos kaikki käy hyvin, valmistun ensi keväänä muotoilijaksi 24-vuotiaana. Enemmän tai vähemmän salaa toivon, että minusta tulee vielä jonakin päivänä sosiologi. Sisälläni asuu nimittäin pieni Don Quijote, joka halajaa päästä taistelemaan tuulimyllyjä vastaan. Sosiologia on mielestäni mitä parhain tieteenala sitä varten. Koska kuulun itse kieli- ja kulttuurivähemmistöön, tiedän miten pahasti asiat voivat olla pielessä niin sanotussa hyvinvointivaltiossakin. Yhtenä monista päämääristäni on lopettaa suvaitsevaisuus-sanan käyttäminen. Minusta on hirveä ajatus, että toista kuuluisi jotenkin hyväksyä. Kuten joku viisas aikoinaan kirjoitti, tilalla pitäisi olla kunnioitus. Aseena tässä henkilökohtaisessa sodassa toimii mielestäni kielitaito ja sanataide.

Mitä useampi liittyy joukkoon, sitä vahvempi on sanoma. Kuitenkin tämänhetkinen tilanne meikäläisten suomen kielen opetuksessa peruskouluissa on myötähäpeää tuottavaa. Muistan yhä, kuinka ala-asteella meillä oli ikivanha Askel eteenpäin –kirjasarja, josta jouduimme kopioimaan kysymykset sanasta sanaan vihkoon. Yläasteella taas oli jokin maahanmuuttajille suunnattu. Ajatuksena kenties ihan toimiva, mutta käytännön tasolla ei niinkään. Olinkin hyvin kateellinen veljelleni, joka joutui opiskelemaan valtaväestön äidinkieltä ja tutustumaan Aleksis Kiveen, Runebergiin ja Minna Canthiin. Meille taas riitti, että osasimme joten kuten taivuttaa verbit.

Totta on, että viittomakielisten joukossa kirjallinen kielitaito on hyvin vaihtelevaa. Joillakin on lukihäiriö, joillakin dysfasia ja joitakin ei vain kiinnosta, kuten myös valtaväestössä. Meillä kyseinen otanta vain on verrattaen paljon suurempi. Suomen kielen oppimisemme on myös aivan omanlainen prosessi, kun ei ole mahdollisuutta puheen kautta oppia. Meille suomi tulee olemaan aina toinen kieli, vaikka kuinka taitavia olisimme possessiivisuffiksien hallitsemisessa.

Tähän mennessä viittomakielisten suomen kielen taito on ollut yleisesti ottaen hyvin heikko. Usein sukulaiset ovat joutuneet auttamaan paperiasioissa, ja nykyään Kuurojen Liittokin tarjoaa palveluja sitä varten. Vanhemman sukupolven kuurot valittelevat, kuinka hankalaa suomea olikaan oppia ja muistelevat kepillä lyömistä kämmeniin, jos viittoivat vahingossa. Siihen aikaan puhuminen oli pakollista; ihminen ei ollut kokonainen ja yhteiskuntakelpoinen, ellei osannut ääntää kirjaimia oikein. Moni sen ajan kuuro osasikin puhua lähes täydellisesti, mitä paperista näytettiin. Toinen asia sen sijaan oli, kuinka moni heistä ymmärsi asiasisällön. 

Niistä ajoista on jo kulunut tovi kaikkien onneksi, mutta mielestäni suomen kielen opetus on edelleen lapsen kengissä. Sosiaalinen media on ollut 2000-luvun kuurojen lasten todella tärkeä, joskin tahaton tuki kielen oppimisessa. Samalla tietysti korostuu medialukutaito. Omalta osaltani toivoisin tulevassa työssäni pystyväni tarjoamaan eri-ikäisille ja –taustaisille saman kokemuksen kuin itse sain pienenä lukiessani Don Rosan tuotantoa. Minä suorastaan himoitsin lukemista ja uppouduin lukuisiin maailmoihin päivittäin. Kuten Leena Krohn sanoi, se on elämysmatkailua. 

Suuri osa tutuistani kuitenkin kokee lukemisen olevan vaivalloista ja väkinäistä, jos teksti sisältää enemmän kuin kaksi lausetta. Minusta se on täysin ymmärrettävää, jos sanataiteen opetus peruskoulussa on ollut sillä tolalla. Samalla se on suuri menetys Quijote-taistelussani. En koeta väittää, että kaikkien tulisi rakastua kirjallisuuteen, mutta tahdon osaltani auttaa heitä antamaan sille mahdollisuuden. Minussa syntyi lukutoukka jo esikoulussa, ja siksi olen sitä mieltä, että mitä aikaisemmin, sitä parempi.

Upea tilanne olisi, jos lapset ymmärtäisivät tulevan suomen kielen tunnin sisältävän muutakin kuin iänikuisia taivutusharjoituksia, ja yhdistäisivät sen automaattisesti innostavaan sanataiteeseen. Toisin sanoen, jos pääsisinkin jonakin kauniina päivänä opettamaan tulevia Suomen toivoja, heittäisin "mamu"-oppikirjat roskiin ja pyytäisin lapset piiriin. He saisivat itse luoda, viittoa ja kirjoittaa tarinoita. Minusta on outoa, että vaikka perusopetuksen tavoitteet onkin eritelty selkeästi, ne eivät koske kaikkia koululaisia, sekä opettajilla on edelleen pelottavan iso valta siinä, kuinka keskeinen osa sanataiteella on lasten elämässä nyt ja tulevaisuudessa.

Tehtävänantona oli pohtia, miten edistäisin sanataiteen perusopetuksen tavoitteita. Kirjoitin kuitenkin enemmän nykytilanteesta, ihmisryhmästä, jonka kohdalla nämä tavoitteet ovat suurilta osin epäonnistuneet. Muotoilijana en myöskään usko suoranaisesti päätyväni edistämään kyseisiä tavoitteita; sen sijaan sanataide voi olla työvälineeni sekä suoraan että välillisesti. Muotoilijan on osattava myydä itseään ja työtään, tehtävä todellisuudesta kiinnostavaa ja esteettistä ja luotava haluttuja konsepteja. Välillisesti sanataide taas voi olla inspiraation lähde sekä järjen ääni työssäni.

5. Olipa kerran

Tässä on erään whatsapp-ryhmäkeskustelun tuloksena syntynyt teksti, inside-vitsiksi tarkoitettu.

Maria Walliuksen pitkä päivä

Konstaapeli Maria Wallius oli hoitamassa kuukausittaista tarkistuskierrostaan Oulunkylän syrjäisillä kujilla, kun työpuhelin värisi taskussa. "Tähän aikaan päivästä? Se ei voi tarkoittaa mitään hyvää", ajatteli Maria kaivaessaan puhelinta takapuolta korostavien farkkujen taskusta. Kentässä seisoi lyhyt, pahaenteinen viesti: Lauri Saarinen on palannut.

Maria mietti mielessään kaikkia mahdollisia yhteyshenkilöitä, ja vain yksi nimi nousi toistuvasti mieleen. Oli laitettava viesti Juho Yliperttulalle, muu ei auttaisi. Kierroksella ollut pari Susanna Lehtola yritti vastustella, sillä kyseinen mies oli sekaantunut Roosa Collinin sieppaukseen.

Maria Wallius pysyi kuitenkin tiukkana, sillä pelissä oli kaiken lisäksi Mafalda Kinnusen henki. Vaikka Kinnunen olikin tiukasti supon hoivissa, Saarinen osasi yllättää. Nopeasti Maria muisti edellisen uhrin nimenkin: Elina Halminen. Hän oli valitettavasti kokenut karmean kohtalon ja ehtinyt menehtyä Saarisen käsiin, ennen kuin asuinrakennuksen isännöitsijä Johan Salonen löysi yleisavaimen.

Seistessään Kivalterintiellä Maria ja Susanna katsahtivat toisiinsa ja sanaakaan sanomatta tiesivät molemmat, että nyt alkaisi pitkä ajojahti kohteena Suomen etsityin rikollinen sitten Kyllikki Saaren murhan. Pian Yliperttula vastasi, ja he sopivat tapaamisen Johannes Ruunin omistamalla yksityiskasinolla, johon olivat tervetulleita vain suihkuseurapiiri ja nimekkäimmät ihmiset kuten suomalaistunut eteläamerikkalainen öljypohatta Alessandro Turunen. Sukunimi oli tullut missivaimon puolelta, jotta mies sulautuisi paremmin Virtasten ja Korhosten joukkoon.

Parin tunnin kuluttua Maria nojaili kullattuun baaritiskiin ja katseli bridgepöytää, jonka ympärille oli kerääntynyt kirjava joukko ihmisiä. Täällä todellakin haisee raha ja seksi, ehkä vähän molempia sekaisin, totesi Maria itselleen. Susanna oli lähtenyt tupakalle, ja Maria sai rauhassa lisätä Diorin punaa pulleille huulilleen. Hän tiesi liiankin hyvin, että merkkiuskollinen Yliperttula oli heikkona kyseiseen sävyyn. Punaa meni liikaa, joten hän asteli lantio keinahdellen naisten vessaan. Siellä nyyhkytti meikit poskillaan eriskummallisen näköinen nainen. Hän katsahti Mariaan, ja kivahti: "Älkkän siin gattok, ihmeline flikka, antakka mnuu olla". Ei selvästikään ole pääkaupunkiseudulta, hymähti Maria ja tarjosi apuaan. Nainen lopulta esittäytyi Pauliina Mansikkamäeksi Satakunnasta.

Siinä samassa Susanna pelmahti paikalle kiihtyneenä ja viittoi vaivihkaa, että oli nähnyt itse Emma Salosen Ellen Koiviston seurassa. Maria henkäisi hämmästyksestä: sellaista ei uskoisi tapahtuvan, vaikka tulisi harmageddon. Kohteliaasti hän toivotti hyviä jatkoja Pauliinalle, joka oli vain ottanut liikaa Dom Perignonia, ja käveli suoraan hämyisään kabinettiin Susanna kintereillään. Siellä odotteli jo tyyris tuoppi kädessään itse herra Yliperttula. Vieressä norkoili erittäin ikävystyneen näköinen neito, ja Maria lievästi kauhistuneena ajatteli, että oliko tuossa nyt sitten uusi Roosa Collin. Juho kuitenkin esitteli hänet serkukseen, Helena Yliperttulaksi.

Maria kysyi kiertelemättä, oliko Helena tietoinen Saarisen tapauksesta. Nainen vastasi laiskasti, että hän, jos kuka, tietää Laurista. Tilanne muuttui nopeasti hämmentäväksi, kun kabinettiin astui vielä viides henkilö: hyvin juopunut, kalliissa mittatilauspuvussa horjahteleva attasea-salkkumies. Samassa sekunnissa kaikki viittoivat häntä poistumaan. Siitäkös hän suuttui ja tyrkkäsi Juhon sivuun astuen Marian eteen. Hyvin lähellä naisen kasvoja mies tokaisi olevansa Arne Ahopelto. Maria tajusi silloin, että kyseessä oli Suomen tunnetuimpia yksityisetsiviä, jonka erikoisalaa oli juurikin korruptiot ja kavallukset.

Maria päätti ottaa tilanteen haltuunsa ja käski kaikkia istuutumaan. Viisi ihmistä katseli toisiaan, ja jokaisen päässä pyöri sama kysymys: missä oli Saarinen? Tosin Ahopellon päässä pyöri lähinnä Jack Daniel's. Lopulta pitkän ja tuloksettoman keskustelun jälkeen kaikki turhautuivat ja liikehtivät hermostuneesti. Susanna Lehtola ilmoitti muille ykskantaan, että hänen työaikansa oli loppu, ja pieni hymy karehtien suupielissä julisti menevänsä harrastamaan Tinder-seksiä juuri tapaamansa eteläkarjalaisen miehen kanssa. Koska kyseessä oli tuore tuttavuus, Susanna antoi varmuuden vuoksi Marialle osoitteen ja miehen nimen: Tapani Kontinaho.

Kabinettiin jäi enää neljä ihmistä, jotka eivät oikein tienneet, mitä tehdä. Arne viittasi paikalle tarjoilijan, ja pian kaikilla oli edessään kossushotti. Yhtäkkiä Helena kirkaisi upouusi iPhone kädessään, jonka näytöllä vilahti MV-lehden etusivu. Nainen soperteli, että Sebastien Loeb olikin kuulemma oikeasti musta, joka valkaisi itseään joka aamu perunajauholla.

Toiseksi, haluaisin kertoa tositarinan:

Vanhempani olivat säädyllisesti naimisissa, kun äitini tuli raskaaksi. He olivat molemmat melkein kolmekymppisiä, siispä suotava lapsentekoaika Suomessa. Isä tosin oli pahainen opiskelija tuolloin ja he asuivat kaukana turvaverkostaan, puolen Suomen päässä. Heidän ensimmäinen rakkautensa bataatti, kuten äitimme kutsuu meitä, sai hellittelynimen Hosni.

25 vuotta sitten 18. huhtikuuta tuli äkkilähtö: lapsen ei pitänyt vielä syntyä viikkoihin. Äiti joutui kärvistelemään kokonaan yksin, sillä isä oli ollut työvuorossa. Papereihin oli jo kirjoitettu Hosni, kaikella rakkaudella. Veljelläni oli sysimusta tukka ja arabialaisen keltainen iho saapuessaan maailmaan. Kätilö tuumi itsekseen, kuinka pärjäisi kielimuurin kanssa, kun egyptiläinen isä tulisi katsomaan vastasyntynyttä poikaansa.

Hämmästys olikin valtava, kun isäksi paljastui tuikitavallinen, hyvin valkoinen suomalainen Matti.

Veljeni ristittiin lopulta Jussiksi, ja hellittelynimen inspiraationa tuolloin otsikoissa ollut pahamaineinen presidentti Hosni Mubarak jäi ilman suomalaista kaimaa.

6. Ismit

Hyppäsin jälleen yhden teeman yli, hups. Tällä kertaa pureudun ismeihin vaihtelevalla menestyksellä.

SYMBOLISMI

Heräät huomiseen vierestäni,
kauniimpana kuin elämä itse.
Pyristelet vastaan turhaan,
tähtiin on kohtalosi kirjoitettu.

Kuolleet joutsenet unessasi,
etkö silloin ymmärtänyt?
Katso minua, olen musta daaliasi
ja valkoinen kallasi.

Anna sulkea syliini
niin kuin kevään ensimmäinen krookus.
Tartu minuun, pieni auringonkukkanen,
kotiisi sinut vien.

IMPRESSIONISMI

Nurul Adriana, Nurul Anton,
äitinsä IRC-galleriassa lukee
malaijiksi

Siinä hän seisoo huoltsikalla

kivipestyine farkkuineen ja tummine kajalineen

kevyt tupakan ja halvan hajuveden katku, kulunut toppatakki mustaa ja valkoista

Silmissä kimaltelee Anytimen roosa helmiäinen

Minä ajattelen: voiko kauniimpaa olla

EKSPRESSIONISMI

Siinä hän seisoo,

huomenna ei enää

Elämän antaessaan menettää omansa

Eikä koskaan tule rikkinäiseksi,

raihnaaksi, rumaksi

tuo roosa helmiäinen

Jonna, joka tahtoi olla
Claudia

FUTURISMI

Vuonna 2130
Asumme kuussa ja syömme juustoa
ilman laktoosi-intoleranssia
Maailma ja WWF on out, kyberteknologia ja WOW in
Kukaan ei muista Trumpin Donaldia

Vuonna 2130
Kainalohiki ei haise ja kissoista ei lähde karvoja
Kaikki tanssivat charlestonia kraattereilla
Syöpä ja rasismi ovat outoja käsitteitä
Mikä parasta: minä olen KUOLEMATON!

DADAISMI

Jumala rakasteli Mariaa
Allahu Akhbar sanoivat molemmat
Joivat päätteeksi lumpeenkukkateetä
Meidän savusaunassa

Maistuu pissalle, totesi Vishnu
Hare Krishna, Hare Rama
Gandhi ja molemmat Lutherit kommandona jokelsivat
Meidän ulkohuussissa

Jehovan todistajat todistivat kaiken sen banaaliuden.

SURREALISMI

Kosketa minua, koirankakka. Tule eläväksi ja olevaksi. Ota minut, pieni kikkare, ja näytä minulle koko universumi. Olit peräisin dalmatialaisesta, rottweileristä tai peräti shar peistä, olet yksi ja kaikki. Olet joka puolella, urhoollisesti näkyvissä tai ovelasti piilossa. Herätät tunteita puolesta ja vastaan. Sinusta näen kaiken olennaisen: olet zen, jumaluus ja kaikkeus potenssiin kymmenen.

Sydämeni murtuu, jos näen päällesi astuneen. Tuoksustasi muistan kuitenkin, että olet vahvempi kuin kukaan meistä. Tulet olemaan ikuisesti kaikkialla: eteisen matolla, kaninkolossa ja Mannerheimintiellä. Jonakin päivänä olen kokonaan sinun; kunhan saan irtisanottua itseni vakuutusyhtiöstä. Jonakin päivänä teen sinusta suuren savimajan perheelleni.

Sinun uskollinen kerääjäsi


IMAGISMI

Kuulakärkikynä ja Kuurojen Palvelusäätiö ry
Hillityn vihreä, ja sittenkin sininen viiva
Oikeastaan se on melkeinpä violetti
Meitä huijataan.
Miksi muste on aina sininen, László Bíró?
Miten vihreä on KPS?


Och samma på svenska:
hyvä, kiva, bra,
anna tulla lisää ilmaisia kyniä vaan,
Dövas Servicestiftelse

4. Arjen runoutta

En ole lyhyen aikuisikäni aikana kirjoittanut runoja, joten turvauduin vippaskonstiin:
kaikki sanat otettu Metro-lehdestä (13.1.2016), jotkin niistä taivutettu uudelleen.

Vetoomus lumiriitojen takia

Paksut kinokset, kertoo meteorologi
Sotkee yhä vuoroja, ajetaan vain puolet,
harmittelevat
persu, mamu ja suvakki
yhdessä

Onpas typerää
lumikaaos pöllyttää, kuljettajia kuolee
Tieliikennelaitos auraa minkä kerkiää,
kuuluttaa poliisilaitoksen yleisjohtaja
nimeltään Springaren Sanna

Ruikutus seis
ja lapio käteen

2. Kerronnan keinoja - henkilökuva-analyysi

Juanesin biisin googlaaminen auttoi paljon. Henkilö on nainen; siihen viittaavat paituli, pinkki hammasharja ja ”signorina”. Iästä en mene takuuseen, mutta esimiesaseman takia olettaisin nelikymppiseksi. Naisen muistikuvat antavat vihjeitä nuoresta miehestä Italiasta, johon nainen on palavasti rakastunut. Tulee mieleen seksiturismista kertova elokuva Kohti etelää, tässä tapauksessa tunteet vain tulivat vahingossa peliin. Mies on dumpannut hänet, kun on käynyt ilmi, että on sattunut väärinkäsitys: toinen halusi seksiä, toinen enemmänkin. Ehkä miehen eteläeurooppalaiseen tyyliin kauniit sanat saivat naisen lankeamaan ja uskomaan jälleen rakkauteen. Suhde on tapahtunut Suomessa; ”Välimerellisen kiihkon ja suomalaisen marraskuun yhdistelmä oli vetoava, herkullinen”.

Viitteitä on ainakin italiaan ja espanjaan, joten olettaisin hänen olevan myös jonkin verran kielitaitoinen ja hyvin koulutettu. Hän on menestyvä nainen, joka kuitenkin sairastaa masennusta tai kärsii itsetunto-ongelmista. Hän on rakentanut identiteettinsä väärin perustein, ja kasvatus on ollut perinteisen suomalaista eli etäistä: ole itsenäinen tai muuten olet heikko. Toisaalta en luottaisi terapeuttiin, jonka ohje on aamuhokema: olen hyvä. Se on todella kliseistä ja epäilyttävää. Onkohan edes ammattilainen, vai kokeiliko nainen vaihtoehtoterapiaa.

Tahrainen peili ja tyhjiin puristettu shampoo viittaavat siihen, ettei nainen ole masennukseltaan jaksanut vaivautua siivoamaan ja käymään vakikampaajansa luona, jolta ostaa shampoonsa. Hän vaikuttaa muuten sporttiselta ja itsestään huolehtivalta. Pinkki väri hammasharjassa mahdollisesti viittaa nuorekkuuteen tai naisellisuuteen. Teräsmuki ja tekstattu kahvimuki eivät ehkä ole attasea-salkkua kantavan liikenaisen ykkösvalintoja, joten hän on boheemimmasta päästä. Luonteeltaan hän koettaa olla ulkoisesti vahva ja yksin pärjäävä nainen, jolla on langat käsissään. Kun niin ei olekaan, hän romahtaa ja esiin tulee romanttisempi puoli, johon hän ei ole tottunut eikä tunnista sitä itsessään. Se puoli kaipaa ihmistä viereensä. Suomalainen mentaliteetti ei kuitenkaan hyväksy ajatusta siitä, että ihminen olisi laumaeläin ja että sukupuolivietit ovat iso osa sitä.

Hämärän peittoon jäi se, oliko kyse samasta marraskuusta vai pidempään jatkuneesta, vuoden kestäneestä ”suruajasta”. Vaikuttaa siltä, että suhde oli ollut pidempi ja intensiivisempi kuin satunnainen yökyläily. Lähtikö mies, koska nainen rakastui, vai oliko taustalla toinen, nuorempi nainen? Työpaikkakin jäi harmaaksi alueeksi. Oliko hän S-ketjun henkilöstöpäällikkö vai Muotoiluakatemian koulutuspäällikkö?

3. Jossakin on alku

Hyppäsin toisen tehtävän eli henkilökuvan yli, sillä tämä oli kiinnostavampi tehtävä. Lupaan kuitenkin raapustaa sen henkilökuvan tänä viikonloppuna.

Innoituksena lapsuusmuisto ja otsikko

Isän kanssa kalassa

Minun isäni on erilainen. Muiden isät korjaavat putkia tai autoja työkseen, mutta minun isäni korjaa ihmisiä ja saa paljon enemmän rahaa siitä. Muiden isät vievät Särkänniemeen tai kartingiin, minun isäni pakottaa pukemaan pelastusliivit ja sujauttamaan hihnan myös jalkojen välistä. Vihaan sitä. Tunnen itseni pikkulapseksi, sillä aikuisten liiveissä ei ole sellaista hihnaa.

Mutta isäni opettaa myös minut tasapainoilemaan veneen keulassa ja heittämään virveliä. Tihkusateessakin saan pidellä isoa ja painavaa virveliä ihan yksin, kun isä vahtii vieressä haavi kädessään. Silloin minä ystävystyn edessäni aukeavan harmaanvihreän meren kanssa. Se tuoksuu suolalle ja levälle, eikä koskaan nuku.

Innoituksena aloitus

Hänen ympärillään leijui rahan ja vaurauden tuoksu. Ensi katsomalta hän vaikutti tyylikkäältä ja sivistyneeltä. Kuitenkin hänessä oli jokin sietämätön nousukasmaisuuden leima. Kuin suoraan verrannollinen Hugh Grantiin Bridget Jonesissa, tai koomisempi vertaus olisi ehkä Solsidanin Ove. Tämä mies oli kuitenkin selvästi kylmempi kuin Ove ja välinpitämättömämpi kuin Grantin näyttelemä Daniel Cleaver. Häntä ei edes kiinnostanut, mitä muut ajattelivat hänestä.

Ainoa asia, johon hän suhtautui intohimoisesti oli latotanssit. Joka ikisenä herran vuonna hän osallistui latotanssien Suomen mestaruuskilpailuihin. Mikään muu ei saanut hänen sykettään nousemaan kuin se, että sai vetää kansallispuvun niskaan ja polvisukat jalkaan. Kaksi kesää sitten hän liukastui kesken humpan ja aiheutti yleistä pahennusta. Kanssatanssijat eivät olisi ikinä uskoneet, että kyseinen herra olisi sortunut niin alkeelliseen virheeseen. Hän ei koskaan toipunut diskaamisesta, ja siksi hänet voidaan nytkin tavata Vallilan Alepan edestä heristämässä nyrkkiään ja kiroamassa tuomareita syvimpään maanrakoon. 

Innoituksena kuva

Mä olin silloin viistoista-kesäinen. Mä tiesin, että mul olis konffis vasta heinäkuussa mutta en jaksanut odottaa. Mun kaveri oli jo tehnyt sen ja sanonu ettei se oo mikää iso juttu. Must tuntui että oon valmis. Eniten kuitenkin mietin, sattuisko se. Jesse oli tosi ymmärtäväinen ja sanoi, että se on ihan OK, jos en halua sitä. Mutsi oli sanonut, että konffiksen jälkeen oon vapaa tekee mitä haluun. Mutta siihen oli niin vitun pitkä aika viel. Joten mä yks ilta sanoin Jesselle, että tehdään se. Sen ilme oli ihan wtf ja sit se alko hymyillä leveesti, eikä ees puhua pukahtanut. Anyways, silloin me tosiaan mentiin sinne sen kaverin luo, ku ei kotona voinut. Se Riku tiesi mitä tehdä, oli pannut monta reikää aiemminkin. Sen laitettua lateksia käsiinsä koko homma oli äkkiä ohi. Vähän verta tuli mut sattui vaa hetken. Itse asiassa se tuntui lopulta helvetin hyvältä ja olisin saman tien halunnut lisää. Vihdoin mä sain siistin napakorun, josta roikkui tähti. Siinä luki jopa J <3. Toivoin, ettei mutsi suutu.