Edellisestä kirjoituksestani on tasan kolme kuukautta ja viisitoista päivää. Kirjoitin silloin, että on 11 päivää lomaan. Nyt on itse asiassa 12 päivää kouluun, mutta annan itselleni anteeksi sen, etten kirjoita vasta huomenna. Tästä voidaan siis tulkita, että lomani on ollut ihanan ja naurettavan pitkä, mikä kävi minulle erittäin mainiosti. Jos kuviteltaisiin, että tämä on instagram, kesääni sopisivat ainakin tällaiset hashtagit:
#rästitehtävät #italia #firenze #duomo #jäätelö #hyvin #monta #kertaa #väriestejuoksu #galileogalilei #ruisrock #yolo #swag #kesänpäättäjäiset #leiri #partio #bengtsår #logomo #kulttuurifestivaalit #nul #virrat #norden #piazza #aurajoki #aussie #johtajakahvila42 #klubi #aktimestari #aurinko #aivotnarikkaan #macarena #random #sade #juhannus #tyttöystävä #vene #siena #niska #warhol #pisa #särkänniemi #saaristo #tikkupulla #teltta #kultaranta #muumimaailma #tarhatäti #piiru14 #aktilaku #toimistohommat #jokilaiva #kustavi #yövieras #rauma #kohtaaminen #meri #rusketusraidat #tähdenlento #suuretsuunnitelmat
Osapuilleen noin kesäni meni, ei tosin välttämättä tuossa järjestyksessä. Nul (Nordisk Ungdoms Läger) loppui 9.8, ja olen ollut siitä lähtien enemmän tai vähemmän kipeä. Juuri nyt olen erityisen kipeä, toisin sanoen otollinen aika otsikossa mainittuun olotilaan: kaihoon. Yleensä olen todella vahva ja itsenäinen nainen (hahaa), mutta joka elokuu minuun iskee vähemmän mairitteleva kaiho tehden minusta nolon tunteellisen ja inhimillisen. Tällä kertaa sen laukaisi äidin ohimennen mainitsemat muuttolaatikot. Ne on pakattava jälleen kerran ja elämä pantava järjestykseen.
Soitin tänään ensimmäistä kertaa tekstipuhelupalvelun kautta (hyvä minä, urhea ja itsenäinen) sähköyhtiölleni ja Kelaan. Elenia oli tylsä ja rutiininomainen, mutta Kelan kanssa oli jännempää. Ensin välittäjä kirjoitti näytölleni "..jono..jono.." kymmenen kertaa ja sitten minä kysyin, voinko periaatteessa opiskella vaikka viiteen ammattiin ja saada jokaisesta koulutuksesta kuntoutusrahaa (asiaan vähemmän perehtyneille: opintotuen vastine niin sanotusti meikäläisille), jos palvelusuunnitelma ja muut paperit on OK. Vastaus oli myöntävä, ja minä typerryin siitä. Sosiaalisessa mediassa itketään sitä, että opintotuki otettaisiin pois niiltä, jotka opiskelevat toiseen ammattiin. Sen ei tarvitse hetkauttaa minua henkilökohtaisesti, koska Suomen valtion mielestä olen sen verran vajaakuntoinen, etten kuulu tavallisiin opiskelijapoloisiin puurohiutaleineen ja nuudeleineen. Minä saan kunnon lihaa ja juustoa tuoreen leivän päälle joka aamu halutessani.
Ai niin, unohdin sen kaihon... kyynel ja niin edespäin. Luulen, että kirjoitan jonakin vähemmän kipeänä päivänä kaikista nauttimistani eduista sekä ehkä jopa kyseenalaistan niiden tarpeellisuuden. Ehkä myös kyseenalaistan sen, kannattaako siitä edes nostaa isoa haloota. Koska olen kipeä, saatan hourailla ja kirjoittaa asian vierestä vielä enemmän kuin yleensä.
Hyvää illanjatkoa :)
P.S. Tiedättekö, kuka on Simo Häyhä?
P.P.S. Minä en tiennyt, ennen kuin ruotsalainen kaverini kertoi ihailevansa häntä. Facepalm.
P.P.P.S. Herra Häyhä oli talvisodassa vaikuttanut tarkka-ampuja, joka niittasi osapuilleen 200-542 itänaapurin asukasta.
keskiviikko 20. elokuuta 2014
maanantai 5. toukokuuta 2014
Uuteen nousuun
I am alive. Vaihtelevalla menestyksellä, mutta hengissä after all. Kuinkahan monesti olen aloittanut postaukseni tällä tavalla... Tänään on ollut kuitenkin sellainen kutina, että postaus on kirjoitettava. Luulen, että se saattaa johtua siitä, että nyt on aika skitso kiire koulutehtävien kanssa ja tällä tavalla pystyn jotenkin välttelemään niitä ja samalla järjestelemään aivoni uuteen uskoon. Ne ovat täynnä kuraa yleensäkin, mutta kuten rakas ystäväni totesi: kevätsiivous on paikallaan. Siispä julistan, että nyt loppui angstailu ainakin hetkeksi, minä vaihdan blogini nimen. Siitä tulee Minun Shangri-Lani, onpahan ainakin yhteensopiva osoitteen kanssa (höm sanotaanko sitä osoitteeksi ylipäätään? t. aivokuollut).
Minulla on tasan 11 päivää koulun päättymiseen ja voisin kirjoittaa itselleni ja teille kiusaksi hyvin pitkän listan tekemättömistä tehtävistä, mutta enpäs teekään niin koska täytyy noudattaa uutta hetkellistä linjaani. Sen sijaan annan itselleni luvan kertoa teille, että pyöräni on varastettu. Se oli aika koomista, koska a. olin hehkuttanut eilen, kuinka olen aina jättänyt pyöräni auki pihalle/koululle, eikä koskaan ole tapahtunut mitään ja muutenkin tosi luottavaisesti olen uskonut ihmisten suoraselkäisyyteen, b. luulin hukanneeni pyöräni avaimen ja kun se löytyikin repun taskusta, onnistuin pian sen jälkeen kadottamaan avaimen tyystin jonka seurauksena tein kohtalokkaan virheen ja jätin pyöräni turvattomana rautsikalle pariksi tunniksi. Hyvästi, minun rakas oranssi hifistelypyöräni, jonka kettingin vaihto maksoi enemmän kuin itse pyörä.
Tänään olen istunut koko päivän keramiikkaluokassa itkemässä kuppieni ja säälittävien koepalojeni edessä opettajan käydessä vähän väliä kysymässä tilanteestani. Arvostelu on kolmen päivän päästä eli aivan liian pian. Äh. Sitten lähdin reippailemaan sudarien kanssa Pasilassa, se oli itse asiassa aika awesomea juoksennella kallioilla leikkimässä ruotsalaista piilosta ja väkertää ristinollapelilautaa. Uskon entistäkin varmemmin, että parempaa elämäntapaa ei ole kuin partio. Koko viikonloppu meni muutenkin partion parissa, lauantaina esimerkiksi hengasin Nuuksion metsissä syömässä kylmää makaronia kylmien nakkien ja lihapullien ja kylmän ketsupin kanssa mmm <3
Sitten illalla koin ehkä yhden mielenkiintoisimmista rastikierroksista elämässäni. Siihen sisältyi mm. sukkien vaihtoa, veneilyä Aurajoen vesissä ja kaikkea painokelvotonta matskua. Meidän joukkue eli Neitsytkopla sijoittui seitsemänneksi, mikä tarkoittaa sitä että ensi vuonna me ollaan voittajia. Illan päätteeksi löysin itseni yökerhosta, joka oli tupaten täynnä partiolaisia. Täytyy sanoa, että oli ehkä vähän what is happening here-olo. Seuraavana aamuna puin partiopaidan ja hytisin Tuomiokirkon aukiolla rakeiden lennellessä silmiin. Se oli hienoa, voimaannuttavaa (on muuten aika kliseinen sana) ja kylmää. Voin valehtelematta väittää, että se oli luultavasti neljästoista tai viidestoista paraatini, vai mitä äiti? Ja jos Jumala suo, haluan jonakin päivänä väittää olleeni mukana ainakin 50 kertaa.
Koska tämä meni jo kovin sekavaksi postaukseksi, tehdään tämä saman tien kunnolla ja tasoa hieman nostaen. Kävin viikko sitten lapsiasiavaltuutetun vuosikirjan julkaisutilaisuudessa, jossa sain tilaisuuden tavata Maria Kaisa Aulan kasvokkain ja se oli upeaa! Hän jopa muisti minut ja totesi, että on puhunut minusta tai oikeastaan varmaan kirjeestäni opetus- ja kulttuuriministeriölle. Luultavasti typerryin siitä niin paljon, etten kyennyt sanomaan mitään kehittävää tai edes järkevää. Heti perään tapasin uuden lapsiasiavaltuutetun Tuomas Kurttilan, joka toivotti Kuurojen Liiton nuorisotoimikunnan (johon minä btw kuulun ja jota olin edustamassa kyseisessä tilaisuudessa) lämpimästi tervetulleeksi toimistolleen.
Tähän on hyvä päättää harvinaisen iloinen postaus.
P.S. Pitää spoilata edes vähän: burgertortillassani oli liikaa sipulia
P.P.S. Luulitko, että nyt tulisi nippelitietoa?
P.P.P.S. No jaa. Meidän lippukunta Ahertajat täyttää tänä vuonna kunnioitettavat 78 vuotta.
Minulla on tasan 11 päivää koulun päättymiseen ja voisin kirjoittaa itselleni ja teille kiusaksi hyvin pitkän listan tekemättömistä tehtävistä, mutta enpäs teekään niin koska täytyy noudattaa uutta hetkellistä linjaani. Sen sijaan annan itselleni luvan kertoa teille, että pyöräni on varastettu. Se oli aika koomista, koska a. olin hehkuttanut eilen, kuinka olen aina jättänyt pyöräni auki pihalle/koululle, eikä koskaan ole tapahtunut mitään ja muutenkin tosi luottavaisesti olen uskonut ihmisten suoraselkäisyyteen, b. luulin hukanneeni pyöräni avaimen ja kun se löytyikin repun taskusta, onnistuin pian sen jälkeen kadottamaan avaimen tyystin jonka seurauksena tein kohtalokkaan virheen ja jätin pyöräni turvattomana rautsikalle pariksi tunniksi. Hyvästi, minun rakas oranssi hifistelypyöräni, jonka kettingin vaihto maksoi enemmän kuin itse pyörä.
Tänään olen istunut koko päivän keramiikkaluokassa itkemässä kuppieni ja säälittävien koepalojeni edessä opettajan käydessä vähän väliä kysymässä tilanteestani. Arvostelu on kolmen päivän päästä eli aivan liian pian. Äh. Sitten lähdin reippailemaan sudarien kanssa Pasilassa, se oli itse asiassa aika awesomea juoksennella kallioilla leikkimässä ruotsalaista piilosta ja väkertää ristinollapelilautaa. Uskon entistäkin varmemmin, että parempaa elämäntapaa ei ole kuin partio. Koko viikonloppu meni muutenkin partion parissa, lauantaina esimerkiksi hengasin Nuuksion metsissä syömässä kylmää makaronia kylmien nakkien ja lihapullien ja kylmän ketsupin kanssa mmm <3
Sitten illalla koin ehkä yhden mielenkiintoisimmista rastikierroksista elämässäni. Siihen sisältyi mm. sukkien vaihtoa, veneilyä Aurajoen vesissä ja kaikkea painokelvotonta matskua. Meidän joukkue eli Neitsytkopla sijoittui seitsemänneksi, mikä tarkoittaa sitä että ensi vuonna me ollaan voittajia. Illan päätteeksi löysin itseni yökerhosta, joka oli tupaten täynnä partiolaisia. Täytyy sanoa, että oli ehkä vähän what is happening here-olo. Seuraavana aamuna puin partiopaidan ja hytisin Tuomiokirkon aukiolla rakeiden lennellessä silmiin. Se oli hienoa, voimaannuttavaa (on muuten aika kliseinen sana) ja kylmää. Voin valehtelematta väittää, että se oli luultavasti neljästoista tai viidestoista paraatini, vai mitä äiti? Ja jos Jumala suo, haluan jonakin päivänä väittää olleeni mukana ainakin 50 kertaa.
Koska tämä meni jo kovin sekavaksi postaukseksi, tehdään tämä saman tien kunnolla ja tasoa hieman nostaen. Kävin viikko sitten lapsiasiavaltuutetun vuosikirjan julkaisutilaisuudessa, jossa sain tilaisuuden tavata Maria Kaisa Aulan kasvokkain ja se oli upeaa! Hän jopa muisti minut ja totesi, että on puhunut minusta tai oikeastaan varmaan kirjeestäni opetus- ja kulttuuriministeriölle. Luultavasti typerryin siitä niin paljon, etten kyennyt sanomaan mitään kehittävää tai edes järkevää. Heti perään tapasin uuden lapsiasiavaltuutetun Tuomas Kurttilan, joka toivotti Kuurojen Liiton nuorisotoimikunnan (johon minä btw kuulun ja jota olin edustamassa kyseisessä tilaisuudessa) lämpimästi tervetulleeksi toimistolleen.
Tähän on hyvä päättää harvinaisen iloinen postaus.
P.S. Pitää spoilata edes vähän: burgertortillassani oli liikaa sipulia
P.P.S. Luulitko, että nyt tulisi nippelitietoa?
P.P.P.S. No jaa. Meidän lippukunta Ahertajat täyttää tänä vuonna kunnioitettavat 78 vuotta.
maanantai 10. maaliskuuta 2014
Kuinka kirjoittaa curriculum vitae
Noin viikko sitten saatiin ruotsin tunnilla tehtäväksi kirjoittaa ruotsinkielinen cv sekä työhakemus. Myöskin yhteisöviestintään tuli kirjoittaa cv suomeksi. Aloin tehdä niitä tehtäviä (keskellä yötä, on muuten tehokasta ja tuotteliasta aikaa, ainakin cappuccinon voimalla) sen kummemmin ajattelematta, kunnes tulin språkkunskaper- eli kielitaidot-kohtaan. Olin jo laittamassa äidinkielekseni suomalaisen viittomakielen, mutta jäin pohtimaan sitä, kuinka monta mahdollista työnantajaa kyseinen tieto voisi karkottaa. Laissahan on mainittu, että työnhakijaa ei saa syrjiä mm. äidinkielen takia ilman hyvää perustelua ja blaablaa. Mutta oikeasti, kuka palkkaisi kahvilaan tarjoilijan, joka ei puhu? Missä menee raja hyvän ja huonon perustelun välillä?
Ruotsinkieliseen työhakemukseen tuli etsiä mol.fin kautta jokin potentiaalinen työpaikka, joka kiinnostaisi. Löysin unelmieni kesätyöpaikan: satamavahtina Ahvenanmaan Kastelholmissa. Työhön kuului vastaanottaa veneilijöitä ja purjehtijoita, hoitaa maksuja ja pitää yllä kioskia sekä siistiä suihku- ja vessatilat. Piti osata ruotsin lisäksi sujuvaa suomea ja englantia. Sain laudaturin ruotsista, eximian suomesta, jonka muuten kirjoitin äidinkielenä todistellakseni itselleni ja muille, ja magnan englannista, "joten kielitaidot eivät olleet ongelma". Osaan myös siivota, vaikka et äiti uskoisikaan, olen siivonnut lukuisat kerrat savi- ja kipsiluokissa nyt viimeisen puolen vuoden aikana. Aloin raapustaa täpinöissäni työhakemusta på svenska, jota en kylläkään lähettänyt. Ei minulla oikeasti olisi ollut aikaa kesällä hengailla siellä. Jossakin vaiheessa into kuitenkin lopahti, sillä tajusin jälleen kerran elämän realiteetit (voisikohan niille jo tehdä jotakin).
Sitten aloin miettiä, minkälainen linja minun kannattaisi ottaa, jos haluaisin maailmasta ainakin itselleni siedettävämmän paikan. Tulisiko minun jättää cv:stä pois äidinkieli-kohta ja vain lisätä kielitaitoihin suomalainen viittomakieli, kiitettävä? Antaisin työnantajien luulla, että olen niin sanotusti massaa. Entä jos silloin saisinkin työhaastattelukutsuja useammin? Paikan päällä saattaa tulla hämmentäviä ja hämmentyneitä tilanteita, mutta minulla olisi ehkä paremmat mahdollisuudet näyttää, että juuri minä olisin hyvä siihen työhön. Silloin tosin on joka tapauksessa sellainen tilanne, että joutuisin ponnistamaan ja todistelemaan muita selvästi enemmän.
Vai ottaisinko sellaisen linjan, jossa pidän asioita itsestäänselvyytenä? Laittaisin tietysti äidinkielekseni viittomakielen ja kirjoittaisin, että loistavat kielitaitoni koskevat kirjallista osuutta. Pitäisin itsestäänselvyytenä, että tietysti minut kutsutaan haastatteluun, koska olen kaikin puolin erittäin motivoitunut ja potentiaalinen työntekijä. Pitäisin itsestäänselvyytenä, että minulla on yhtäläiset mahdollisuudet kuin valtaväestöllä ja tietysti pääsisin töihin ennemmin kuin joku, jolla on vähemmän työkokemusta tai joka ei ole kymppiluokkaa pidemmälle päässyt tai että en pääsisi töihin, koska joku oli minua parempi. Ei kuulossa tai puhumisessa, vaan pätevyydessä esimerkiksi.
Saattaa tosin mennä jo utopistiseksi...unelmoin kuitenkin siitä päivästä, kun voin herätä aamulla tavallisena pulliaisena ja ajatella, että päivän suurin ongelma on se, että laittaisinko kalapuikkoja vai viitsinkö jopa keittää makkarakeittoa. Suoraan sanottuna minua alkaa jo rassata, ellei jopa vituttaa tämä maailmantuska ja jatkuva tappelu itseni ja valtaväestön kanssa. Fuck this shit, I'll quit. Ainakin välillä tekisi mieli.
-Anarkistikalastaja part 2-
P.S. Mitäs jos potentiaalinen työnantaja löytää tämän tekstin ja lähettää hakemukseni sihteerilleen silputtavaksi? Oh noes
P.P.S. Syytän kuumettani.
P.P.P.S. Jos haluatte vollottaa, katsokaa A Perfect World. Hiton Kevin Costner ja Clint Eastwood, teitte minusta inhimillisemmän ihmisen.
P.P.P.P.S. Tänään satoi kaatamalla ja minun tuli ikävä partioleirielämää.
tiistai 4. maaliskuuta 2014
HAMKin videoblogi
Mainostan nyt täälläkin, että olen mukana HAMKStoriesin vlogiprojektissa, joka kestää 8 viikkoa. Nyt on meneillään viides viikko. Joka viikolle on annettu valmiiksi tiettyjä aiheita. Tässä on neljäs video, jossa kerron tavallisesta viikostani ja hiukan Köpiksen reissusta. Viidennellä videolla taas tulisi kertoa vinkkejä hakijoille. Luulen, etten keksi mitään mullistavaa, riittää kun vain muistaa ottaa papereita ja kyniä mukaansa. Aiemmat videoni ovat olleet tekstityksillä varustettuja, mutta laitoin viimeisimmän eli tämän ilman tekstityksiä. Jotkut ehkä pystyvät arvaamaan, miksi. Jatkossa olen kuitenkin kiltisti ja laitan loppuihin videoihin tekstitykset, sillä valtavirran säännöillähän asiat rullaavat kuten niiden kuuluu(?).
Kiitos ja moi,
Anarkistikalastaja
P.S. Unohdin laittaa viimeisimpään postaukseen post scriptumit!
P.P.S. Anarkistikalastaja on alter egoni (ei ehkä niin mairitteleva kuin Superhessu), joka syntyi silloin, kun olin 13- tai 14-vuotias.
P.P.P.S. Nimi Mymmeli tulee sanasta mymla, joka tarkoittaa vapaasti käännettynä pelehtiä/touhuta. Mymmeli on myös hyvin moniavioinen.
P.P.P.P.S. Tiuhti ja Viuhti kanniskelevat mukanaan suurta punaista rubiinia, joka on alunperin Mörön oma. Rubiini kuitenkin kuuluu niille, jotka rakastavat.
P.P.P.P.P.S. Oi.
lauantai 1. maaliskuuta 2014
Terveisiä Välikuolemalta!
Joo eli tämä herra nimeltään Välikuolema hengaili täällä vähän aikaa, kunnes kyllästyi ja vetäisi mua hihasta. Vinkkasi, että voisin vaihteeksi ryhdistäytyä. Olin niin samaa mieltä Välikuoleman kanssa ja myös hävettikin. Helppo puolustella samalla tekstillä, millä olin kuvannut itseäni: rakastaa kauniita sanoja ja lupauksia, mutta pelkää tehdä niistä totta kompastumisen pelossa. Nyt oli kuvioissa myös silkka laiskuus ja epämääräisyys. Epämääräisyydellä tarkoitan sitä, että en taaskaan tiedä mitä teen elämälläni. Tällä hetkellä on mm. aika paha ammattikriisi.
Ylihuomenna alkaa yhteishaku ja painiskelen itseni kanssa sillä ikiaikaisella ja myös vähän turhamaisella kysymyksellä: mitä minä todella haluan. Joskus tekisi mieli vain todeta, että fuck this shit, I'll quit. Mutta ongelmana on myös se, että luovuttaminenkin on vaikeaa. On erittäin vaikeaa todeta itselleen, että tämä ala ei ole minun juttuni ja että edessä on mahdollisesti muutto jälleen kerran. Entä jos jälkeenpäin huomaakin töpänneensä? En valitettavasti kuulu niihin koulukuntiin, jotka ajattelevat, että virheistään oppii ja että kaikesta pääsee yli ja niin edespäin. Minä rakastan spekuloida täysin turhaan ja epäillä tarpeettoman paljon.
Koska lupailin hävyttömän pitkään raportoida Aulan vastauksesta, ajattelin korvata mahdollisen mielipahanne kopioimalla sen suoraan tähän alle (ja se on myös helpompaa). Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, etten ole vielä vastannut hänelle. Tavallaan tuntui siltä, että hänen vastauksensa oli niin laaja ja niin...korkeatasoinen, että aloin pelätä. Aloin myös taas miettiä, mitä ihmettä minä oikein yritän tehdä. En ole edes itsekään selvillä siitä, mitä mieltä minä olen tai mitä minä haluan saada aikaan. Mitä minä oikein vastaisin hänelle? Enää kaksi kuukautta aikaa tehdä ylipäätään jotakin. Suggestions, anyone?
Olkaa hyvät:
Hyvä Aino Laiho
Suuret kiitokset, Aino, kirjeestäsi. Olen pahoillani, että vastaamisessa meni näin pitkä aika. Saamme erittäin paljon yhteydenottoja kansalaisilta. Toivon, että meidän toimistollamme olisi enemmän henkilökuntaa, jolloin vastaaminenkin olisi nopeampaa. Tämä henkilökunnan vähyys on pääsyy siihen, että ilmoitinkin viime viikolla jääväni pois näistä tehtävistä tämän vuoden huhtikuun lopussa. Tämä on pitkän ajan harkinnan tulos.
Kerrot viittomakielisten lasten tilanteesta koulussa. Olet tyytymätön opetuksen ja etenkin viittomakielisen opetuksen tasoon kouluissa, joista sinulla ja tuttavillasi on kokemuksia. Kysyt, mitä ajatuksia esimerkit herättävät.
Viittomakielisen opetuksen tilanne, viittomakieleen suhtautuminen ja kertomasi ongelmat sairaaloiden kuulokeskusten toiminnassa ovat minulle kyllä kohtalaisen tuttuja. Tämä johtuu siitä, että Lapsiasiavaltuutettu selvitti yhdessä Kuurojen liiton sekä Kuulovammaisten lasten vanhempien liiton kanssa huonokuuloisten ja kuurojen lasten sekä nuorten arkea pari vuotta sitten. Tutkija haastatteli lähes sata lasta ja nuorta sekä parikymmentä vanhempaa. Tulokset julkaistiin raporttina otsikolla
”Hei, kato mua!”. Vuorovaikutus ja hyvinvointi kuurojen ja huonokuuloisten lasten elämässä. Toimittaneet Johanna Kiili ja Kirsi Pollari. Lapsiasiavaltuutetun toimiston julkaisuja 2012:3.
Voit lukea sen tästä linkistä http://www.lapsiasia.fi/julkaisut/julkaisu/-/view/1805859.
Lähetän sen sinulle myös postissa painettuna kirjana.
Laitan tähän linkin myös tiedotteeseemme julkaisusta
http://www.lapsiasia.fi/nyt/tiedotteet/tiedote/-/view/1806120
Tässä raportissamme tuli esille samanlaisia ongelmia ja ilmiöitä, joista sinä kerrot kirjeessäsi.
Olemme jakaneet tätä raporttia hyvin laajasti ja järjestäneet keskustelun erilaisille viranomaisille, jotka huonokuuloisten ja kuurojen lasten arjessa vaikuttavat. Tämä on lapsiasiavaltuutetun tapa vaikuttaa asioihin. Meillä ei ole valtaa määrätä viranomaisia tai kouluja toimimaan toisin.
Jatkan vaikuttamista päättäjien ja alan toimijoiden mielipiteisiin niin, että huonokuuloisten lasten kielivalintoihin suhtauduttaisiin joustavasti , vanhemmille annettaisiin monipuolista informaatiota, viittomakieltä ja puhekieltä ei asetettaisi vastakkain vaan molempia tuettaisiin lapsen tarpeiden mukaan ja että viittomakielisen kielivähemmistön asemaa vahvistettaisiin myös lainsäädännöllä. Tämä on myös YK:n vammaisten oikeuksien sopimuksen velvoite. YK-sopimuksen ratifointi antaisi lisää mahdollisuuksia viedä näitä asioita eteenpäin.
Sinulla on todella laaja ja hyvä kokemus viittomakielisten lasten asioista. On hyvä, että suhtaudut asioihin vakavasti ja haluat parantaa lasten tilannetta. Huonoihin olosuhteisiin ei pitäisi turtua, muistutat kirjeessäsi.
Ymmärrän kirjeestäsi, että sinulla on kaksi konkreettista ehdotusta. Onko näin?
Ensinnäkin toiveesi on, että viittomakielisen opetuksen tasoa kuurojen kouluissa, integroiduissa kouluissa sekä kuulevien kouluissa seurattaisiin ja valvottaisiin.
Toiseksi olet huolestunut siitä, että esimerkiksi Helsingin kaupunki ei anna viittomakielisten oppilaiden siirtyä Jyväskylään Onerva Mäen kouluun, jossa mielestäsi tarjotaan parasta viittomakielistä opetusta. Toivot, että Helsingin ja muiden pääkaupunkiseudun kuntien linjaukseen voitaisiin vaikuttaa.
Toivot, että tätä kautta viittomakielisillä lapsilla ja nuorilla olisi yhdenvertaiset mahdollisuudet suunnitella tulevaisuuttaan ja valita ammattinsa.
Kysyt, voinko minä vaikuttaa asiaan tai saada näihin korjausta. Muutosten saaminen näihin asioihin on lähinnä opetus- ja kulttuuriministeriön päätöksistä kiinni. Lapsiasiavaltuutettu ei pysty määräämään opetusministeriötä toimimaan, mutta ilman muuta otan nämä asiat esille heidän virkamiestensä kanssa ja koetan saada heitä toimimaan.
Kuten toteat, koulutarkastajia ei enää ole. Koulutuksen laatua kuitenkin muutoin seurataan ja arvioidaan. Sinun esimerkkisi osoittavat, että viittomakielisen opetuksen laadusta olisi tarpeen tehdä kansallinen arviointi.
Voinko välittää kirjeesi opetus- ja kulttuuriministeriöön Jussi Pihkalan tietoon ja kommentoitavaksi? Hän on virkamies, jonka oletan pystyvän ottamaan tähän arviointiasiaan ainakin jonkinlaista kantaa. Opetus- ja kulttuuriministeriö on tehnyt viime vuonna selvitystä siitä, miten paljon ja missä huonokuuloisia ja kuuroja oppilaita Suomessa on. En ole selvityksen tuloksia vielä nähnyt.
Helsingin kaupungin tilanteen osalta minun täytyy ottaa asiasta tarkemmin selvää. Keskustelen tästä Onerva Mäen koulun rehtorin kanssa, koska hän on kyllä kertonut tilanteesta minulle jo aiemmin syksyllä. Mietin hänen kanssaan, olisiko asialle jotain tehtävissä. Voi olla, että asia vaatisi lainsäädännön muutosta. Se on tietysti monimutkaisempi asia ja voi viedä paljonkin aikaa.
Eduskunnan oikeusasiamiehellä on myös mahdollisuuksia tehdä tarkastuksia kouluihin. Se ei ole kovin yleistä, mutta kuitenkin silloin tällöin hän niitä tekee valvoakseen miten lasten oikeudet toteutuvat. Saanko välittää kirjeesi myös eduskunnan oikeusasiamiehen tietoon, että hän voisi ottaa sen huomioon, kun miettii tarkastuskohteita?
Otan nämä sinun ehdotuksesi kyllä joka tapauksessa esille, kun olen yhteydessä viittomakielisestä opetuksesta päättäviin tahoihin.
Mutta, jos voit antaa minulle luvan välittää kirjeesi eteenpäin eduskunnan oikeusasiamiehelle sekä opetus- ja kulttuuriministeriön kommentoitavaksi, se olisi hyvä asia. Jatkan sitten siitä vaikuttamista.
Tuot esille viittomakielen erityislain tarpeellisuuden. Olen siitä samaa mieltä. Jos erityislaki saadaan, on sen tuella varmasti enemmän mahdollisuuksia vaikuttaa etenkin asenteisiin ja palveluiden saatavuuteen.
Lähetän vastauksen sinulle sähköpostiviestinä, että saat sen mahdollisimman nopeasti käyttöösi. Lähetän kirjeen myös tavallisessa postissa yhdessä kuurojen ja huonokuuloisten lasten arjesta kertovan julkaisumme kanssa.
Huomasin blogistasi, että olet ollut hyvin närkästynyt vastauksen viipymisestä. Kyllä se minuakin harmittaa, mutta toivon armollista suhtautumista siihen, että lapsiasiavaltuutettukin on vain ihminen. Toivon, että ehdin vielä jotain asiallesi tehdä ennen huhtikuun loppua.
terveisin Maria Kaisa Aula
lapsiasiavaltuutettu
Ps. Kävin muuten viittomakielisten lasten asioista viime syyskuussa puhumassa myös Kööpenhaminassa, koska Tanskassa viittomakielen asema on heikko. Englanninkielisen esitykseni voit lukea tästä linkistä:
http://www.lapsiasia.fi/nyt/puheenvuorot/puheet/puhe/-/view/1863569
Hyvä Aino Laiho
Suuret kiitokset, Aino, kirjeestäsi. Olen pahoillani, että vastaamisessa meni näin pitkä aika. Saamme erittäin paljon yhteydenottoja kansalaisilta. Toivon, että meidän toimistollamme olisi enemmän henkilökuntaa, jolloin vastaaminenkin olisi nopeampaa. Tämä henkilökunnan vähyys on pääsyy siihen, että ilmoitinkin viime viikolla jääväni pois näistä tehtävistä tämän vuoden huhtikuun lopussa. Tämä on pitkän ajan harkinnan tulos.
Kerrot viittomakielisten lasten tilanteesta koulussa. Olet tyytymätön opetuksen ja etenkin viittomakielisen opetuksen tasoon kouluissa, joista sinulla ja tuttavillasi on kokemuksia. Kysyt, mitä ajatuksia esimerkit herättävät.
Viittomakielisen opetuksen tilanne, viittomakieleen suhtautuminen ja kertomasi ongelmat sairaaloiden kuulokeskusten toiminnassa ovat minulle kyllä kohtalaisen tuttuja. Tämä johtuu siitä, että Lapsiasiavaltuutettu selvitti yhdessä Kuurojen liiton sekä Kuulovammaisten lasten vanhempien liiton kanssa huonokuuloisten ja kuurojen lasten sekä nuorten arkea pari vuotta sitten. Tutkija haastatteli lähes sata lasta ja nuorta sekä parikymmentä vanhempaa. Tulokset julkaistiin raporttina otsikolla
”Hei, kato mua!”. Vuorovaikutus ja hyvinvointi kuurojen ja huonokuuloisten lasten elämässä. Toimittaneet Johanna Kiili ja Kirsi Pollari. Lapsiasiavaltuutetun toimiston julkaisuja 2012:3.
Voit lukea sen tästä linkistä http://www.lapsiasia.fi/julkaisut/julkaisu/-/view/1805859.
Lähetän sen sinulle myös postissa painettuna kirjana.
Laitan tähän linkin myös tiedotteeseemme julkaisusta
http://www.lapsiasia.fi/nyt/tiedotteet/tiedote/-/view/1806120
Tässä raportissamme tuli esille samanlaisia ongelmia ja ilmiöitä, joista sinä kerrot kirjeessäsi.
Olemme jakaneet tätä raporttia hyvin laajasti ja järjestäneet keskustelun erilaisille viranomaisille, jotka huonokuuloisten ja kuurojen lasten arjessa vaikuttavat. Tämä on lapsiasiavaltuutetun tapa vaikuttaa asioihin. Meillä ei ole valtaa määrätä viranomaisia tai kouluja toimimaan toisin.
Jatkan vaikuttamista päättäjien ja alan toimijoiden mielipiteisiin niin, että huonokuuloisten lasten kielivalintoihin suhtauduttaisiin joustavasti , vanhemmille annettaisiin monipuolista informaatiota, viittomakieltä ja puhekieltä ei asetettaisi vastakkain vaan molempia tuettaisiin lapsen tarpeiden mukaan ja että viittomakielisen kielivähemmistön asemaa vahvistettaisiin myös lainsäädännöllä. Tämä on myös YK:n vammaisten oikeuksien sopimuksen velvoite. YK-sopimuksen ratifointi antaisi lisää mahdollisuuksia viedä näitä asioita eteenpäin.
Sinulla on todella laaja ja hyvä kokemus viittomakielisten lasten asioista. On hyvä, että suhtaudut asioihin vakavasti ja haluat parantaa lasten tilannetta. Huonoihin olosuhteisiin ei pitäisi turtua, muistutat kirjeessäsi.
Ymmärrän kirjeestäsi, että sinulla on kaksi konkreettista ehdotusta. Onko näin?
Ensinnäkin toiveesi on, että viittomakielisen opetuksen tasoa kuurojen kouluissa, integroiduissa kouluissa sekä kuulevien kouluissa seurattaisiin ja valvottaisiin.
Toiseksi olet huolestunut siitä, että esimerkiksi Helsingin kaupunki ei anna viittomakielisten oppilaiden siirtyä Jyväskylään Onerva Mäen kouluun, jossa mielestäsi tarjotaan parasta viittomakielistä opetusta. Toivot, että Helsingin ja muiden pääkaupunkiseudun kuntien linjaukseen voitaisiin vaikuttaa.
Toivot, että tätä kautta viittomakielisillä lapsilla ja nuorilla olisi yhdenvertaiset mahdollisuudet suunnitella tulevaisuuttaan ja valita ammattinsa.
Kysyt, voinko minä vaikuttaa asiaan tai saada näihin korjausta. Muutosten saaminen näihin asioihin on lähinnä opetus- ja kulttuuriministeriön päätöksistä kiinni. Lapsiasiavaltuutettu ei pysty määräämään opetusministeriötä toimimaan, mutta ilman muuta otan nämä asiat esille heidän virkamiestensä kanssa ja koetan saada heitä toimimaan.
Kuten toteat, koulutarkastajia ei enää ole. Koulutuksen laatua kuitenkin muutoin seurataan ja arvioidaan. Sinun esimerkkisi osoittavat, että viittomakielisen opetuksen laadusta olisi tarpeen tehdä kansallinen arviointi.
Voinko välittää kirjeesi opetus- ja kulttuuriministeriöön Jussi Pihkalan tietoon ja kommentoitavaksi? Hän on virkamies, jonka oletan pystyvän ottamaan tähän arviointiasiaan ainakin jonkinlaista kantaa. Opetus- ja kulttuuriministeriö on tehnyt viime vuonna selvitystä siitä, miten paljon ja missä huonokuuloisia ja kuuroja oppilaita Suomessa on. En ole selvityksen tuloksia vielä nähnyt.
Helsingin kaupungin tilanteen osalta minun täytyy ottaa asiasta tarkemmin selvää. Keskustelen tästä Onerva Mäen koulun rehtorin kanssa, koska hän on kyllä kertonut tilanteesta minulle jo aiemmin syksyllä. Mietin hänen kanssaan, olisiko asialle jotain tehtävissä. Voi olla, että asia vaatisi lainsäädännön muutosta. Se on tietysti monimutkaisempi asia ja voi viedä paljonkin aikaa.
Eduskunnan oikeusasiamiehellä on myös mahdollisuuksia tehdä tarkastuksia kouluihin. Se ei ole kovin yleistä, mutta kuitenkin silloin tällöin hän niitä tekee valvoakseen miten lasten oikeudet toteutuvat. Saanko välittää kirjeesi myös eduskunnan oikeusasiamiehen tietoon, että hän voisi ottaa sen huomioon, kun miettii tarkastuskohteita?
Otan nämä sinun ehdotuksesi kyllä joka tapauksessa esille, kun olen yhteydessä viittomakielisestä opetuksesta päättäviin tahoihin.
Mutta, jos voit antaa minulle luvan välittää kirjeesi eteenpäin eduskunnan oikeusasiamiehelle sekä opetus- ja kulttuuriministeriön kommentoitavaksi, se olisi hyvä asia. Jatkan sitten siitä vaikuttamista.
Tuot esille viittomakielen erityislain tarpeellisuuden. Olen siitä samaa mieltä. Jos erityislaki saadaan, on sen tuella varmasti enemmän mahdollisuuksia vaikuttaa etenkin asenteisiin ja palveluiden saatavuuteen.
Lähetän vastauksen sinulle sähköpostiviestinä, että saat sen mahdollisimman nopeasti käyttöösi. Lähetän kirjeen myös tavallisessa postissa yhdessä kuurojen ja huonokuuloisten lasten arjesta kertovan julkaisumme kanssa.
Huomasin blogistasi, että olet ollut hyvin närkästynyt vastauksen viipymisestä. Kyllä se minuakin harmittaa, mutta toivon armollista suhtautumista siihen, että lapsiasiavaltuutettukin on vain ihminen. Toivon, että ehdin vielä jotain asiallesi tehdä ennen huhtikuun loppua.
terveisin Maria Kaisa Aula
lapsiasiavaltuutettu
Ps. Kävin muuten viittomakielisten lasten asioista viime syyskuussa puhumassa myös Kööpenhaminassa, koska Tanskassa viittomakielen asema on heikko. Englanninkielisen esitykseni voit lukea tästä linkistä:
http://www.lapsiasia.fi/nyt/puheenvuorot/puheet/puhe/-/view/1863569
keskiviikko 29. tammikuuta 2014
Suurten kiitosten kera hyväksytään
Otsikko tarkoittaa ämmää, toisin sanoen latinaksi magna cum laude approbaturia. Kuinkahan moni tiesi, että laudatur tarkoittaa "ylistetään" tai että B on yhtä kuin "mielihyvin hyväksytään"? Minusta olisi niin paljon kivempaa, jos todistuksessani olisi yksi ylistetään, kaksi erinomaisten kiitosten kera hyväksytään ja kolme suurten kiitosten kera hyväksytään sen sijaan, että on L, kaksi kertaa E ja kolme kertaa M. Hehkutan nyt juuri ylioppilastodistustani, sillä postissa saapui eilen viimeisin todistus. Pääsin ylioppilaaksi keväällä 2012, mutta kirjoitin vielä uskonnon viime syksynä, koska ilmoittauduin keväällä kirjoituksiin siinä uskossa, etten taaskaan pääsisi mihinkään kouluun. Maksoin myös 140 euroa yhdestä kirjoituskerrasta, joten skippasin kerran koulupäivän HAMKilla ja kävin Turun VPK-talolla istumassa kolme ja puoli tuntia.
Päätin keväällä kirjoittaa uskonnon, sillä en ollut kirjoittanut reaalia ja siitä olisi saanut hyvin lisäpisteitä yhteishaussa. Olisi ollut paremmat mahdollisuudet päästä Haaga-Heliaan johdon assistenttityö ja kielet-linjalle. Nyt kuitenkin kiitän onneani, että en kirjoittanut reaalia ajoissa, sillä en jaksaisi kulkea hyvin istuvassa bisnespuvussa ja pitää hiuksia ojennuksessa. Mitä enemmän hengailen koulussa, sitä varmempi olen, ettei tämä ollut elämäni suurin virhe. En kuitenkaan uskalla väittää, että olen täydellisen varma siitä, että minun kuuluu tulla lahjakkaaksi muotoilijaksi. Voi hyvinkin käydä niin, että vuoden tai parin päästä pimahdan ja päätän lähteä opiskelemaan tietojenkäsittelyä (not) tai merenkulkua (why not).
Jotkut saattavat ajatella, että on mautonta ja so last seasonia hehkuttaa ylioppilastodistuksellaan. Olen kuitenkin pikkutytöstä asti suunnitellut piiloporvarina, että jos saan valkolakin ja rivin laudatureita, voin kuolla onnellisena. Älliä tosin tuli vain yksi ja sekin uppo-oudosta aineesta eli ruotsista. Vad fan? Aion kuitenkin ainakin toistaiseksi tyytyä yhteen. Annoin itselleni luvan hehkuttaa ajatellen sitä, että toiset hehkuttavat mm. salilla käynnillään ja lihastensa kasvulla, pettämättömällä tyylitajullaan, upeilla sisustuselementeillään, kadehdittavilla ulkomaanreissuillaan ja henkevän syvällisillä pohdiskeluillaan. Minun käsivarteni tuskin tulevat koskaan näyttämään samanlaisilta kuin Michelle Obamalla eikä päälläni myöskään varmaan koskaan nähdä kuuminta muotia.
Luulen, että parasta vain hyväksyä itseni suurten kiitosten kera. Minä olen hikipinko.
Quidquid latine dictum sit, altum videtur,
Aino
P.S. Kirjoitin tuon ulkomuistista
P.P.S. Se on suomeksi suunnilleen niin, että mikä tahansa latinaksi lausuttuna vaikuttaa syvälliseltä
P.P.P.S. Nailed it!
P.P.P.P.S. Kirjoitan Aulan vastauksesta, kun olen lukenut hänen vastikään lähettämänsä materiaalin ja vastannut hänelle. Tsori viivästyksestä.
P.P.P.P.P.S. Te, jotka luitte edellisen postaukseni; toivon koko sydämestäni, ettette missään vaiheessa kuvitelleet minun kiivenneen omin avuin maston huipulle. Minun osuuteni siinä hommassa oli vain pitää itseni pystyssä ja hengittää. Kaikki kunnia kuuluu siis niille, jotka olivat alhaalla vinssaamassa minua ylös. Heidät on valitettavasti rajattu pois kuvasta, mutta niin siinä yleensäkin käy. Huippu on niin kaukana, että ne alimpana olevat jäävät unohduksiin, vaikka ilman niitä mitään ei saataisi aikaan.
P.P.P.P.P.P.S. Ehkä pisin post scriptum ikinä
Päätin keväällä kirjoittaa uskonnon, sillä en ollut kirjoittanut reaalia ja siitä olisi saanut hyvin lisäpisteitä yhteishaussa. Olisi ollut paremmat mahdollisuudet päästä Haaga-Heliaan johdon assistenttityö ja kielet-linjalle. Nyt kuitenkin kiitän onneani, että en kirjoittanut reaalia ajoissa, sillä en jaksaisi kulkea hyvin istuvassa bisnespuvussa ja pitää hiuksia ojennuksessa. Mitä enemmän hengailen koulussa, sitä varmempi olen, ettei tämä ollut elämäni suurin virhe. En kuitenkaan uskalla väittää, että olen täydellisen varma siitä, että minun kuuluu tulla lahjakkaaksi muotoilijaksi. Voi hyvinkin käydä niin, että vuoden tai parin päästä pimahdan ja päätän lähteä opiskelemaan tietojenkäsittelyä (not) tai merenkulkua (why not).
Jotkut saattavat ajatella, että on mautonta ja so last seasonia hehkuttaa ylioppilastodistuksellaan. Olen kuitenkin pikkutytöstä asti suunnitellut piiloporvarina, että jos saan valkolakin ja rivin laudatureita, voin kuolla onnellisena. Älliä tosin tuli vain yksi ja sekin uppo-oudosta aineesta eli ruotsista. Vad fan? Aion kuitenkin ainakin toistaiseksi tyytyä yhteen. Annoin itselleni luvan hehkuttaa ajatellen sitä, että toiset hehkuttavat mm. salilla käynnillään ja lihastensa kasvulla, pettämättömällä tyylitajullaan, upeilla sisustuselementeillään, kadehdittavilla ulkomaanreissuillaan ja henkevän syvällisillä pohdiskeluillaan. Minun käsivarteni tuskin tulevat koskaan näyttämään samanlaisilta kuin Michelle Obamalla eikä päälläni myöskään varmaan koskaan nähdä kuuminta muotia.
Luulen, että parasta vain hyväksyä itseni suurten kiitosten kera. Minä olen hikipinko.
Quidquid latine dictum sit, altum videtur,
Aino
P.S. Kirjoitin tuon ulkomuistista
P.P.S. Se on suomeksi suunnilleen niin, että mikä tahansa latinaksi lausuttuna vaikuttaa syvälliseltä
P.P.P.S. Nailed it!
P.P.P.P.S. Kirjoitan Aulan vastauksesta, kun olen lukenut hänen vastikään lähettämänsä materiaalin ja vastannut hänelle. Tsori viivästyksestä.
P.P.P.P.P.S. Te, jotka luitte edellisen postaukseni; toivon koko sydämestäni, ettette missään vaiheessa kuvitelleet minun kiivenneen omin avuin maston huipulle. Minun osuuteni siinä hommassa oli vain pitää itseni pystyssä ja hengittää. Kaikki kunnia kuuluu siis niille, jotka olivat alhaalla vinssaamassa minua ylös. Heidät on valitettavasti rajattu pois kuvasta, mutta niin siinä yleensäkin käy. Huippu on niin kaukana, että ne alimpana olevat jäävät unohduksiin, vaikka ilman niitä mitään ei saataisi aikaan.
P.P.P.P.P.P.S. Ehkä pisin post scriptum ikinä
sunnuntai 19. tammikuuta 2014
On top of the world
Joo, tuolla ylhäällä minä olen! Piti ehdottomasti blogiinkin laittaa, kun kulutin lauantai-iltaani facebookissa ja löysin tämän helmen. Kuva on otettu heinäkuussa Tanskan Århusissa, jossa alkoi samaan aikaan Tall Ships Race. Siihen on tallennettu yksi elämäni jännittävimmistä hetkistä. Kun tein päätöksen, että kiipeän ylös, ajattelin vain, että tietysti se pitää tehdä, vähän niin kuin once in a lifetime-juttu.
Ylös kiivetessä tuntui hyvinkin mahdolliselta, että pyörryn, lyön pääni mastoon, kellahdan kumoon ja joko jään jumiin tai sitten tipun kannelle. Alas ei kyennyt katsomaan ja päässä pyöri vain yksi ajatus: miksi hitossa tähän lähdin ylipäätään. Kuten veljeni totesi, laidaltakin olisi nähnyt niitä meduusoja. Mutta kun tärisevin käsin olin saavuttanut korkeimman mahdollisen pisteen, tuli uskomaton fiilis. I really did it! Uskalsin jopa katsella ympärilleni ja näin kauempana merellä meduusoja sekä pikkuruisia ihmisiä kaukana alhaalla huiskuttamassa pikkuruisia käsiään.
Jo sen endorfiiniryöpyn takia kannatti tehdä tuo, mutta myös sen takia, että tunsi ylittäneensä itsensä, tehneensä jotakin tavanomaisesta poikkeavaa. Se antoi luottamusta siihen, että kykenee vastaavaan jatkossakin. En tarkoita välttämättä juuri 30-metriseen mastoon kiipeämistä, vaan kaiken näköisiä elämäntilanteita, joissa ei arkiminä ole riittävän päättäväinen ja uhkarohkea.
Ei, tänään ei vieläkään heru asiaa lapsiasiavaltuutetun vastauksesta... mutta mahdollisesti huomenna ;)
Med vänliga hälsningar,
little mermaid
P.S. Granaattiomenaa on pirun vaikea avata ja syödä.
P.P.S. Sitä käytettiin antiikin aikaan pessaarina.
P.P.P.S Se on kuitenkin hedelmällisyyden symboli.
P.P.P.P.S. Dafuq?
perjantai 17. tammikuuta 2014
Verta legginsseissä ja muuta asiaa koulusta
Olin eilen kolmetoista tuntia koulussa. I so loooove school tai sitten mulla on taipumus jättää asioiden hoitamisen viime tippaan. Tänään oli keramiikan ykköskurssin loppuarviointi, jossa mulla ei ollut juuri mitään esiteltävää, koska asiat menivät osittain itse aiheutetusti ja osittain tahattomasti pieleen. Aamulla kuitenkin reippaasti kiikutin yhden osan hajonneesta luontokoneesta näytille ja siinä sivussa onnistuin saamaan pikkuruisen naarmun sormeeni, josta kuitenkin valui verta kiitettävästi. Sitä joutui mm. legginsseihini (joita minä muuten periaatteessa vastustan) ja savityöhöni. Astetta rajumpi kannanotto siis... There will be blood everywhere. Luontokoneesta sen verran, että aikomuksenani on tehdä siitä uusi, entistä ehompi ja ehjä versio ja mahdollisesti tehdä aivan upea lasite siihen ja sitten julistaa koko maailmalle erinomaista taidettani.
Siihen mennessä on vain tätä tarjolla. Kuva ei tosiaan ole mitään huippulaatua, voisi joskus opetella käyttämään vanhaa järkkäriä ja miettimään asettelua. Matka muotoilijaksi on ilmeisesti pitkä, monimutkainen ja kuoppainen... Tämän tehtävän oli tarkoitus kehittää dreijaustaitoja, mutta koska mokasin kovin monta kertaa, kyllästyin ja päätin tehdä tuollaiset. Lasitteet (eli nuo pinnassa olevat värit) olen ihan itse opetellut tekemään. Nuo eivät kelpaa myyntitiskille, mutta olen itseeni melkein tyytyväinen loppujen lopuksi.
Uskomatonta, miten sitä kuvitteli lukion jälkeen, että ei enää koskaan kemiaa, joka oli heikoin aineeni tuolloin. Nyt koulussa ei muusta puhutakaan kuin pelkistävästä poltosta (eli vähähappisesta), kobolttioksidista, rutiilista eli epäpuhtaasta titaanidioksidista ja kromitrioksidista, joka muuten aiheuttaa syöpää ja joka näyttelee semi isoa roolia leffassa Erin Brockovich. Sinkistä puhutaan siihen sävyyn kuin se olisi todellinen henkilö, joka on arvaamaton ilonpilaaja. Vaaleanpunaisesta ei tullutkaan vaaleanpunaista sinkin takia, too bad.
Teknisen piirustuksen kurssista voisin valottaa, että Rhinoceros 5.0 on pelottava. Se on 3D-mallinnusohjelmisto eli täyttä hepreaa mulle, joka hädin tuskin selvisi Excel-tehtävästä.
Anteeksi muuten, etten vieläkään ole postannut lapsiasiavaltuutetun vastauksesta. Kuinka pitää hullu jännityksessä? Kerron huomenna! ;)
-Lil' bloodred ridin' leggins-
P.S. Lil' bloodred ridin' hood on Children of Bodomin biisi, jossa on mm. tällainen kohta:
My lil' bloodred ridin' hood!
Ugh!
Ooow!!!
C'mon motherfuckers!
C'mon motherfuckers!
Ja tämä bändi on yksi menestyneimmistä suomalaisista kansainvälisellä tasolla.
P.P.S. Tietääkseni Alexi Laiho ei ole sukua mulle.
P.P.P.S. Minä lähden toukokuussa Firenzeen! En muuten osaa sanoa muuta kuin sono Aino ja ti amo.
tiistai 14. tammikuuta 2014
Hyvin pyyhkii!
Tänään on ollut yllättävän hyvä päivä. Tässä muutama syy hymyyn:
- Blogiani on katsottu 5000 kertaa. Olen jopa poistanut asetuksen, jossa lasketaan omat käyntini mukaan (muuten se olisi luultavasti bouttiarallaa kahdeksan tonnin luokkaa). Joillakin bloggaajilla on tietysti kymmenkertainen määrä tai jopa tuhatkertainen, mutta ei sillä väliä. Jo se, kun sadan raja meni rikki, oli aivan mahtavaa ja hienoa. Alkuunhan ajattelin bloggata lähinnä itseäni varten ja harjoitella hämmentyneen ajatusvirtani pukemista sanoiksi. Ilmeisesti muutkin saavat teksteistäni jotakin irti.
- Sain tänään viime tipassa viimeiset kamat lasituspolttoon ennen ylihuomista arviointia huolimatta siitä, että joku varasti uunivuoroni. Tai no pitäisi tosiaan vielä tehdä portfolio, koota koepalat ja lasitteiden reseptit, saada konepiirrokset valmiiksi, täyttää luonnoskirjaa ja palauttaa se (joo en ole vieläkään sitä saanut palautettua). Sittenkin se kaikki on niin paljon ihanampaa verrattuna siihen aikaan, kun olin TE-keskuksen vakioasiakas.
- Pakkanen ei vitutakaan hirveän paljon. Sen jopa kestää, kun aurinko paistaa ja tajuaa (joka talvi), että hei täähän on maagisen kaunista. Myös se auttaa, kun antaa kotimatkalla mielensä leikitellä kuumalla vihreällä teellä ja juustovoileivillä. Mmm. Palataan asiaan huhtikuussa.
- Heräsin tänä aamuna harvinaisen paksun ja lämpöisen peiton alta. Kiitos sille, joka tarjosi yöpaikan kodittomalle, mutta lähes paljasjalkaiselle turkulaiselle. (Turha yrittää, Hämpton ei ole koti. Vielä.) Kiitos samaiselle henkilölle myös Ville Haapasalon menneisyyden valottamisesta. Hän jos kuka on äijä.
- Lapsiasiavaltuutettu vastasi! Siis ihan oikeasti vastasi! Vastauksesta sai vieläpä käsityksen, että hän oli oikeastikin lukenut kirjeeni ja pohtinut sitä. Iloani tosin himmentää se, että Aula aikoo erota huhtikuussa tehtävästään. No can do. Voisin kenties hieman avata vastausta toisessa postauksessa, nyt olen liian täpinöissäni.
Sweet dreams,
me
P.S. Tiku ja Taku on originaalisti Chip 'n' Dale, mikä oletettavastikin tulee Chippendalesta. Ja tämän minä tajusin vasta eilen :(
P.P.S. Thomas Chippendale oli 1700-luvulla elänyt puuseppä, jonka töistä syntyi uusi tyylisuuntaus.
P.P.P.S. Chippendales on miesten strippiryhmä.
keskiviikko 8. tammikuuta 2014
Oodi Ankalle
Maailmassa on vain yksi ehdottoman elintärkeä sarjakuva ja se on Aku Ankka. Pienestä pitäen on kotiin tuotu töistä Aku Ankkoja sekä K-marketin kassajonossa on liukuhihnalle ilmestynyt taskukirjoja tiuhaan tahtiin. Jos minulla oli mielikuvitusystäviä, niin ne olivat varmasti muun muassa Kaino-Vieno, Taavi ja Hessu. He edustivat minulle ihanteellista mallia ihmisestä. Kaino-Vieno oli itsenäinen ja vahva nainen, mutta samalla lempeä ja oikeudenmukainen. Taavi taas oli intellektuelli oman tiensä kulkija. Vaikka Hessu oli tyhmä ja kömpelö, oli hänellä ihailtava alter ego. Super-Hessulle ei ollut väliä oliko hädässä pieni linnunpahanen vai iso lentokone, pyyteetön halu auttaa kaikkia oli hänen tavaramerkkinsä. Oli minulla myös ärsyttävä ystävä nimeltä Touho, jota minä itse asiassa inhosin.
Mistä minä opin tietämään Arsene Lupinin, Notre Damen katedraalin, Midaan kosketuksen ja kreikkalaisen tarun kultaisesta taljasta? Aku Ankoista tietenkin. Arsene Lupin tosin oli Arpin Lusene aka Musta Ritari sarjakuvissa. Roope-setä taas jahtasi katedraalissa kolikkovarasta ja Milla Magia havitteli Midaan kosketusta. Entä mistä minä tiedän, että intialaiset keksivät nollan tai että Lentävä Hollantilainen on aavelaiva? Mistä minä tiesin Theodore Rooseveltin? Tai mistä minä opin ylipäätään suomea ja Turun murretta (sehän ei ole suomea...)? Aku Ankka on minun raamattuni, ellei se jo käynyt selväksi kaikille.
Jos ikinä saan päähäni tehtailla jälkikasvua, laitan ne lukemaan sarjiksia ennen kävelemään oppimista. Juuri Ankoista on päähäni jäänyt jonkinlainen jälki yleissivistyksestä ja uteliaisuus ihmiskunnan historiaa kohtaan, ja Ankoista olen myös saanut hyvää harjoitusta nimimuistilleni. MacAnkkojen sukupuu veljen huoneessa oli ihailuni kohteena. Minusta oli niin siistiä vain lukea niitä nimiä yhä uudestaan, melkein jopa kuvittelin että henkilöt olivat todellisia todellisine tunteineen ja seikkailuineen. Roope-sedän sisaret Matilda ja Hortensia kiehtoivat minua. Suureksi typeryydekseni jätin Ankat yläasteen ja lukion vaihteessa. Minulla on ikävä niitä, varsinkin kovien kansien välissä olevia pitkiä ja aivan mahtavia tarinoita ympäri maailmaa. Tosin comebackini on vaikeutunut, sillä olen nirso. Ihan kaikki sarjikset eivät kelpaa. Täytyy olla Daan Jippesiä, Bas ja Mau Heymansia, Don Rosaa ja tietysti Carl Barksia. Romano Scarpan kuolema oli järkytys 12-vuotiaalle minälle.
Summa summarum, Aku Ankat on siistejä aikuisinakin. Lue niitä. (Anteeksi, Mikki Hiiri. Säkin olet ihan okei.)
D.U.C.K.-terveisin
Innostunut ankanpoikanen
P.S. D.U.C.K. on Don Rosan tavaramerkki, joka tarkoittaa Dedicated to Unca Carl from Keno eli omistettu Carl Barksille Rosalta.
P.P.S. Ankkojen Shangri-La on nimeltä Tralla La.
P.P.P.S. Yöllä oli lunta täällä. Ei enää.
Mistä minä opin tietämään Arsene Lupinin, Notre Damen katedraalin, Midaan kosketuksen ja kreikkalaisen tarun kultaisesta taljasta? Aku Ankoista tietenkin. Arsene Lupin tosin oli Arpin Lusene aka Musta Ritari sarjakuvissa. Roope-setä taas jahtasi katedraalissa kolikkovarasta ja Milla Magia havitteli Midaan kosketusta. Entä mistä minä tiedän, että intialaiset keksivät nollan tai että Lentävä Hollantilainen on aavelaiva? Mistä minä tiesin Theodore Rooseveltin? Tai mistä minä opin ylipäätään suomea ja Turun murretta (sehän ei ole suomea...)? Aku Ankka on minun raamattuni, ellei se jo käynyt selväksi kaikille.
Jos ikinä saan päähäni tehtailla jälkikasvua, laitan ne lukemaan sarjiksia ennen kävelemään oppimista. Juuri Ankoista on päähäni jäänyt jonkinlainen jälki yleissivistyksestä ja uteliaisuus ihmiskunnan historiaa kohtaan, ja Ankoista olen myös saanut hyvää harjoitusta nimimuistilleni. MacAnkkojen sukupuu veljen huoneessa oli ihailuni kohteena. Minusta oli niin siistiä vain lukea niitä nimiä yhä uudestaan, melkein jopa kuvittelin että henkilöt olivat todellisia todellisine tunteineen ja seikkailuineen. Roope-sedän sisaret Matilda ja Hortensia kiehtoivat minua. Suureksi typeryydekseni jätin Ankat yläasteen ja lukion vaihteessa. Minulla on ikävä niitä, varsinkin kovien kansien välissä olevia pitkiä ja aivan mahtavia tarinoita ympäri maailmaa. Tosin comebackini on vaikeutunut, sillä olen nirso. Ihan kaikki sarjikset eivät kelpaa. Täytyy olla Daan Jippesiä, Bas ja Mau Heymansia, Don Rosaa ja tietysti Carl Barksia. Romano Scarpan kuolema oli järkytys 12-vuotiaalle minälle.
Summa summarum, Aku Ankat on siistejä aikuisinakin. Lue niitä. (Anteeksi, Mikki Hiiri. Säkin olet ihan okei.)
D.U.C.K.-terveisin
Innostunut ankanpoikanen
P.S. D.U.C.K. on Don Rosan tavaramerkki, joka tarkoittaa Dedicated to Unca Carl from Keno eli omistettu Carl Barksille Rosalta.
P.P.S. Ankkojen Shangri-La on nimeltä Tralla La.
P.P.P.S. Yöllä oli lunta täällä. Ei enää.
tiistai 7. tammikuuta 2014
Vittu, minä sanon.
Laitoin tänään taas mailia Aulalle. Niin, hän ei tosiaan ole vastannut mitään 28.11. jälkeen, josta on kuukausi ja yli viikko. Viimeisimmässä viestissään hän sanoi, että vastaa viimeistään ensi viikolla. Siitä on nyt siis ainakin kuukausi. Reaching for the stars tyssäsi, mutta vain hetkellisesti tai ainakin haluan uskoa niin. Nyt juuri kahden tunnin yöunien jälkeen tämä epämääräinen kiukku pitää minut hereillä ja energisenä. On itse asiassa aika mahtava tunne olla vihainen.
Ajattelen niin, että voi olla kahdenlaista vihaa: hyvää ja aikaansaavaa tai turhaa ja turhauttavaa. Tuntuu siltä, että ei jumalauta nyt riitti. Riittää jo iänikuinen valitus, nöyristely ja selän takana juoruaminen, joista jokaiseen olen itsekin syyllistynyt ties kuinka monta kertaa. Energiaa toivottavasti hyvään vihaan olen saanut myös kanssa-ajattelijoista, joiden takia en joudu epäilemään yhtä paljon asiaani. Suurkiitos heille siis.
Tero Kartastenpää kirjoitti kerran Trendin kolumniinsa, että hänestä pillu-sanaa pitäisi käyttää niin paljon, ettei sillä olisi enää ruman sanan leimaa. Pilluhan on kaunis ja luonnollinen asia ja niin edespäin. Minä taas käytän vittu-sanaa, koska se vain kuvastaa niin hyvin tämän hetken tuntojani. Ja on myös ihan oikea tutkimuskin tehty siitä, että kiroilu silloin, kun kokee fyysistä kipua, auttaa. Minuun ei nyt satu fyysisesti mihinkään, mutta epämääräinen möykky jossain tuolla pallean tienoilla kielii siitä, että minua vituttaa.
Muuten menee kivasti. Lomasta puolet kului koulun saviluokassa, jossa yritin vääntää luontokonetta, ja joka hajosi tänään uunissa tuhannen pillun päreiksi. Ei kun uutta pukkaamaan... ja se arviointihan on ensi viikolla. Oikeastikin minulla menee mukavasti. Tuskin maltan odottaa huomisen Visuaalisen kulttuurihistorian ekaa tuntia, nam nam. Lisää ihanan eksoottisia nimiä ja sanayhdistelmiä, nam nam. Olen jo alkanut maistella sanaa muotoilija tai designer. Ajatella, voisin joskus painattaa tyylikkäisiin käyntikortteihini: designer.
pärkkälä,
Aino
P.S. Toots Zynsky on älyttömän upea ja lahjakas lasitaiteilija (ja sillä on kiva nimi)
P.P.S. Kielenkäyttöni ei edusta perhettäni eikä ystäviäni tai muita tuttuja millään tavoin. Heidät on täten vapautettu vastuusta ja myötähäpeästä.
P.P.P.S. 51 viikkoa uuteenvuoteen
P.P.P.P.S. Tämä on kopioitu suoraan Urbaanista sanakirjasta:
Ajattelen niin, että voi olla kahdenlaista vihaa: hyvää ja aikaansaavaa tai turhaa ja turhauttavaa. Tuntuu siltä, että ei jumalauta nyt riitti. Riittää jo iänikuinen valitus, nöyristely ja selän takana juoruaminen, joista jokaiseen olen itsekin syyllistynyt ties kuinka monta kertaa. Energiaa toivottavasti hyvään vihaan olen saanut myös kanssa-ajattelijoista, joiden takia en joudu epäilemään yhtä paljon asiaani. Suurkiitos heille siis.
Tero Kartastenpää kirjoitti kerran Trendin kolumniinsa, että hänestä pillu-sanaa pitäisi käyttää niin paljon, ettei sillä olisi enää ruman sanan leimaa. Pilluhan on kaunis ja luonnollinen asia ja niin edespäin. Minä taas käytän vittu-sanaa, koska se vain kuvastaa niin hyvin tämän hetken tuntojani. Ja on myös ihan oikea tutkimuskin tehty siitä, että kiroilu silloin, kun kokee fyysistä kipua, auttaa. Minuun ei nyt satu fyysisesti mihinkään, mutta epämääräinen möykky jossain tuolla pallean tienoilla kielii siitä, että minua vituttaa.
Muuten menee kivasti. Lomasta puolet kului koulun saviluokassa, jossa yritin vääntää luontokonetta, ja joka hajosi tänään uunissa tuhannen pillun päreiksi. Ei kun uutta pukkaamaan... ja se arviointihan on ensi viikolla. Oikeastikin minulla menee mukavasti. Tuskin maltan odottaa huomisen Visuaalisen kulttuurihistorian ekaa tuntia, nam nam. Lisää ihanan eksoottisia nimiä ja sanayhdistelmiä, nam nam. Olen jo alkanut maistella sanaa muotoilija tai designer. Ajatella, voisin joskus painattaa tyylikkäisiin käyntikortteihini: designer.
pärkkälä,
Aino
P.S. Toots Zynsky on älyttömän upea ja lahjakas lasitaiteilija (ja sillä on kiva nimi)
P.P.S. Kielenkäyttöni ei edusta perhettäni eikä ystäviäni tai muita tuttuja millään tavoin. Heidät on täten vapautettu vastuusta ja myötähäpeästä.
P.P.P.S. 51 viikkoa uuteenvuoteen
P.P.P.P.S. Tämä on kopioitu suoraan Urbaanista sanakirjasta:
Pillun päreitä käytettiin vielä 1800-luvulla, ennen laudeliinojen keksimistä, saunoissa naisten alapään suojana. Pillun päreet eli "vitukkeet", kuten niitä tuolloin kutsuttiin tehtiin tavallisista männyistä vuolluista päreistä muotoilemalla ne naisen omien muotojen ja käyttötarkoituksen mukaan. Luonnollisesti ne olivat alussa puunvärisiä, mutta muuttivat sitten väriään mitä enemmän niitä käytettiin. Ihan pärekaton harmaiksi ne eivät sentään ehtineet.
Sanonta "Tuhannen pillun päreiksi" on syntynyt luonnollisesti, kun miehet ovat arvioineet puun kokoa ja sen riittävyyttä erilaisiin käyttötarkoituksiin. Naisille varattiin tietysti oma puu vitukkeisiin eli pillun päreisiin. "Tuo mänty riittää varmasti tuhannen pillun päreiksi", on varmasti ollut tuttu sanonta metsissä eri puolilla Suomea.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)