Suurten kiitosten kera hyväksytään

Otsikko tarkoittaa ämmää, toisin sanoen latinaksi magna cum laude approbaturia. Kuinkahan moni tiesi, että laudatur tarkoittaa "ylistetään" tai että B on yhtä kuin "mielihyvin hyväksytään"? Minusta olisi niin paljon kivempaa, jos todistuksessani olisi yksi ylistetään, kaksi erinomaisten kiitosten kera hyväksytään ja kolme suurten kiitosten kera hyväksytään sen sijaan, että on L, kaksi kertaa E ja kolme kertaa M. Hehkutan nyt juuri ylioppilastodistustani, sillä postissa saapui eilen viimeisin todistus. Pääsin ylioppilaaksi keväällä 2012, mutta kirjoitin vielä uskonnon viime syksynä, koska ilmoittauduin keväällä kirjoituksiin siinä uskossa, etten taaskaan pääsisi mihinkään kouluun. Maksoin myös 140 euroa yhdestä kirjoituskerrasta, joten skippasin kerran koulupäivän HAMKilla ja kävin Turun VPK-talolla istumassa kolme ja puoli tuntia.

Päätin keväällä kirjoittaa uskonnon, sillä en ollut kirjoittanut reaalia ja siitä olisi saanut hyvin lisäpisteitä yhteishaussa. Olisi ollut paremmat mahdollisuudet päästä Haaga-Heliaan johdon assistenttityö ja kielet-linjalle. Nyt kuitenkin kiitän onneani, että en kirjoittanut reaalia ajoissa, sillä en jaksaisi kulkea hyvin istuvassa bisnespuvussa ja pitää hiuksia ojennuksessa. Mitä enemmän hengailen koulussa, sitä varmempi olen, ettei tämä ollut elämäni suurin virhe. En kuitenkaan uskalla väittää, että olen täydellisen varma siitä, että minun kuuluu tulla lahjakkaaksi muotoilijaksi. Voi hyvinkin käydä niin, että vuoden tai parin päästä pimahdan ja päätän lähteä opiskelemaan tietojenkäsittelyä (not) tai merenkulkua (why not).

Jotkut saattavat ajatella, että on mautonta ja so last seasonia hehkuttaa ylioppilastodistuksellaan. Olen kuitenkin pikkutytöstä asti suunnitellut piiloporvarina, että jos saan valkolakin ja rivin laudatureita, voin kuolla onnellisena. Älliä tosin tuli vain yksi ja sekin uppo-oudosta aineesta eli ruotsista. Vad fan? Aion kuitenkin ainakin toistaiseksi tyytyä yhteen. Annoin itselleni luvan hehkuttaa ajatellen sitä, että toiset hehkuttavat mm. salilla käynnillään ja lihastensa kasvulla, pettämättömällä tyylitajullaan, upeilla sisustuselementeillään, kadehdittavilla ulkomaanreissuillaan ja henkevän syvällisillä pohdiskeluillaan. Minun käsivarteni tuskin tulevat koskaan näyttämään samanlaisilta kuin Michelle Obamalla eikä päälläni myöskään varmaan koskaan nähdä kuuminta muotia.

Luulen, että parasta vain hyväksyä itseni suurten kiitosten kera. Minä olen hikipinko.

Quidquid latine dictum sit, altum videtur,
Aino

P.S. Kirjoitin tuon ulkomuistista
P.P.S. Se on suomeksi suunnilleen niin, että mikä tahansa latinaksi lausuttuna vaikuttaa syvälliseltä
P.P.P.S. Nailed it!
P.P.P.P.S. Kirjoitan Aulan vastauksesta, kun olen lukenut hänen vastikään lähettämänsä materiaalin ja vastannut hänelle. Tsori viivästyksestä.
P.P.P.P.P.S. Te, jotka luitte edellisen postaukseni; toivon koko sydämestäni, ettette missään vaiheessa kuvitelleet minun kiivenneen omin avuin maston huipulle. Minun osuuteni siinä hommassa oli vain pitää itseni pystyssä ja hengittää. Kaikki kunnia kuuluu siis niille, jotka olivat alhaalla vinssaamassa minua ylös. Heidät on valitettavasti rajattu pois kuvasta, mutta niin siinä yleensäkin käy. Huippu on niin kaukana, että ne alimpana olevat jäävät unohduksiin, vaikka ilman niitä mitään ei saataisi aikaan.
P.P.P.P.P.P.S. Ehkä pisin post scriptum ikinä

On top of the world

Joo, tuolla ylhäällä minä olen! Piti ehdottomasti blogiinkin laittaa, kun kulutin lauantai-iltaani facebookissa ja löysin tämän helmen. Kuva on otettu heinäkuussa Tanskan Århusissa, jossa alkoi samaan aikaan Tall Ships Race. Siihen on tallennettu yksi elämäni jännittävimmistä hetkistä. Kun tein päätöksen, että kiipeän ylös, ajattelin vain, että tietysti se pitää tehdä, vähän niin kuin once in a lifetime-juttu.

Ylös kiivetessä tuntui hyvinkin mahdolliselta, että pyörryn, lyön pääni mastoon, kellahdan kumoon ja joko jään jumiin tai sitten tipun kannelle. Alas ei kyennyt katsomaan ja päässä pyöri vain yksi ajatus: miksi hitossa tähän lähdin ylipäätään. Kuten veljeni totesi, laidaltakin olisi nähnyt niitä meduusoja. Mutta kun tärisevin käsin olin saavuttanut korkeimman mahdollisen pisteen, tuli uskomaton fiilis. I really did it! Uskalsin jopa katsella ympärilleni ja näin kauempana merellä meduusoja sekä pikkuruisia ihmisiä kaukana alhaalla huiskuttamassa pikkuruisia käsiään.

Jo sen endorfiiniryöpyn takia kannatti tehdä tuo, mutta myös sen takia, että tunsi ylittäneensä itsensä, tehneensä jotakin tavanomaisesta poikkeavaa. Se antoi luottamusta siihen, että kykenee vastaavaan jatkossakin. En tarkoita välttämättä juuri 30-metriseen mastoon kiipeämistä, vaan kaiken näköisiä elämäntilanteita, joissa ei arkiminä ole riittävän päättäväinen ja uhkarohkea.

Ei, tänään ei vieläkään heru asiaa lapsiasiavaltuutetun vastauksesta... mutta mahdollisesti huomenna ;)

Med vänliga hälsningar,
little mermaid

P.S. Granaattiomenaa on pirun vaikea avata ja syödä.
P.P.S. Sitä käytettiin antiikin aikaan pessaarina.
P.P.P.S Se on kuitenkin hedelmällisyyden symboli.
P.P.P.P.S. Dafuq?

Verta legginsseissä ja muuta asiaa koulusta

Olin eilen kolmetoista tuntia koulussa. I so loooove school tai sitten mulla on taipumus jättää asioiden hoitamisen viime tippaan. Tänään oli keramiikan ykköskurssin loppuarviointi, jossa mulla ei ollut juuri mitään esiteltävää, koska asiat menivät osittain itse aiheutetusti ja osittain tahattomasti pieleen. Aamulla kuitenkin reippaasti kiikutin yhden osan hajonneesta luontokoneesta näytille ja siinä sivussa onnistuin saamaan pikkuruisen naarmun sormeeni, josta kuitenkin valui verta kiitettävästi. Sitä joutui mm. legginsseihini (joita minä muuten periaatteessa vastustan) ja savityöhöni. Astetta rajumpi kannanotto siis... There will be blood everywhere. Luontokoneesta sen verran, että aikomuksenani on tehdä siitä uusi, entistä ehompi ja ehjä versio ja mahdollisesti tehdä aivan upea lasite siihen ja sitten julistaa koko maailmalle erinomaista taidettani.

Siihen mennessä on vain tätä tarjolla. Kuva ei tosiaan ole mitään huippulaatua, voisi joskus opetella käyttämään vanhaa järkkäriä ja miettimään asettelua. Matka muotoilijaksi on ilmeisesti pitkä, monimutkainen ja kuoppainen... Tämän tehtävän oli tarkoitus kehittää dreijaustaitoja, mutta koska mokasin kovin monta kertaa, kyllästyin ja päätin tehdä tuollaiset. Lasitteet (eli nuo pinnassa olevat värit) olen ihan itse opetellut tekemään. Nuo eivät kelpaa myyntitiskille, mutta olen itseeni melkein tyytyväinen loppujen lopuksi.

Uskomatonta, miten sitä kuvitteli lukion jälkeen, että ei enää koskaan kemiaa, joka oli heikoin aineeni tuolloin. Nyt koulussa ei muusta puhutakaan kuin pelkistävästä poltosta (eli vähähappisesta), kobolttioksidista, rutiilista eli epäpuhtaasta titaanidioksidista ja kromitrioksidista, joka muuten aiheuttaa syöpää ja joka näyttelee semi isoa roolia leffassa Erin Brockovich. Sinkistä puhutaan siihen sävyyn kuin se olisi todellinen henkilö, joka on arvaamaton ilonpilaaja. Vaaleanpunaisesta ei tullutkaan vaaleanpunaista sinkin takia, too bad.

Teknisen piirustuksen kurssista voisin valottaa, että Rhinoceros 5.0 on pelottava. Se on 3D-mallinnusohjelmisto eli täyttä hepreaa mulle, joka hädin tuskin selvisi Excel-tehtävästä.

Anteeksi muuten, etten vieläkään ole postannut lapsiasiavaltuutetun vastauksesta. Kuinka pitää hullu jännityksessä? Kerron huomenna! ;)

-Lil' bloodred ridin' leggins-

P.S. Lil' bloodred ridin' hood on Children of Bodomin biisi, jossa on mm. tällainen kohta:

My lil' bloodred ridin' hood!

Ugh!

Ooow!!!
C'mon motherfuckers!

Ja tämä bändi on yksi menestyneimmistä suomalaisista kansainvälisellä tasolla.

P.P.S. Tietääkseni Alexi Laiho ei ole sukua mulle.

P.P.P.S. Minä lähden toukokuussa Firenzeen! En muuten osaa sanoa muuta kuin sono Aino ja ti amo.

Hyvin pyyhkii!

Tänään on ollut yllättävän hyvä päivä. Tässä muutama syy hymyyn:

• Blogiani on katsottu 5000 kertaa. Olen jopa poistanut asetuksen, jossa lasketaan omat käyntini mukaan (muuten se olisi luultavasti bouttiarallaa kahdeksan tonnin luokkaa). Joillakin bloggaajilla on tietysti kymmenkertainen määrä tai jopa tuhatkertainen, mutta ei sillä väliä. Jo se, kun sadan raja meni rikki, oli aivan mahtavaa ja hienoa. Alkuunhan ajattelin bloggata lähinnä itseäni varten ja harjoitella hämmentyneen ajatusvirtani pukemista sanoiksi. Ilmeisesti muutkin saavat teksteistäni jotakin irti.

• Sain tänään viime tipassa viimeiset kamat lasituspolttoon ennen ylihuomista arviointia huolimatta siitä, että joku varasti uunivuoroni. Tai no pitäisi tosiaan vielä tehdä portfolio, koota koepalat ja lasitteiden reseptit, saada konepiirrokset valmiiksi, täyttää luonnoskirjaa ja palauttaa se (joo en ole vieläkään sitä saanut palautettua). Sittenkin se kaikki on niin paljon ihanampaa verrattuna siihen aikaan, kun olin TE-keskuksen vakioasiakas.

• Pakkanen ei vitutakaan hirveän paljon. Sen jopa kestää, kun aurinko paistaa ja tajuaa (joka talvi), että hei täähän on maagisen kaunista. Myös se auttaa, kun antaa kotimatkalla mielensä leikitellä kuumalla vihreällä teellä ja juustovoileivillä. Mmm. Palataan asiaan huhtikuussa.

• Heräsin tänä aamuna harvinaisen paksun ja lämpöisen peiton alta. Kiitos sille, joka tarjosi yöpaikan kodittomalle, mutta lähes paljasjalkaiselle turkulaiselle. (Turha yrittää, Hämpton ei ole koti. Vielä.) Kiitos samaiselle henkilölle myös Ville Haapasalon menneisyyden valottamisesta. Hän jos kuka on äijä.

• Lapsiasiavaltuutettu vastasi! Siis ihan oikeasti vastasi! Vastauksesta sai vieläpä käsityksen, että hän oli oikeastikin lukenut kirjeeni ja pohtinut sitä. Iloani tosin himmentää se, että Aula aikoo erota huhtikuussa tehtävästään. No can do. Voisin kenties hieman avata vastausta toisessa postauksessa, nyt olen liian täpinöissäni. 

Sweet dreams,

me

P.S. Tiku ja Taku on originaalisti Chip 'n' Dale, mikä oletettavastikin tulee Chippendalesta. Ja tämän minä tajusin vasta eilen :(

P.P.S. Thomas Chippendale oli 1700-luvulla elänyt puuseppä, jonka töistä syntyi uusi tyylisuuntaus.

P.P.P.S. Chippendales on miesten strippiryhmä.

Oodi Ankalle

Maailmassa on vain yksi ehdottoman elintärkeä sarjakuva ja se on Aku Ankka. Pienestä pitäen on kotiin tuotu töistä Aku Ankkoja sekä K-marketin kassajonossa on liukuhihnalle ilmestynyt taskukirjoja tiuhaan tahtiin. Jos minulla oli mielikuvitusystäviä, niin ne olivat varmasti muun muassa Kaino-Vieno, Taavi ja Hessu. He edustivat minulle ihanteellista mallia ihmisestä. Kaino-Vieno oli itsenäinen ja vahva nainen, mutta samalla lempeä ja oikeudenmukainen. Taavi taas oli intellektuelli oman tiensä kulkija. Vaikka Hessu oli tyhmä ja kömpelö, oli hänellä ihailtava alter ego. Super-Hessulle ei ollut väliä oliko hädässä pieni linnunpahanen vai iso lentokone, pyyteetön halu auttaa kaikkia oli hänen tavaramerkkinsä. Oli minulla myös ärsyttävä ystävä nimeltä Touho, jota minä itse asiassa inhosin.

Mistä minä opin tietämään Arsene Lupinin, Notre Damen katedraalin, Midaan kosketuksen ja kreikkalaisen tarun kultaisesta taljasta? Aku Ankoista tietenkin. Arsene Lupin tosin oli Arpin Lusene aka Musta Ritari sarjakuvissa. Roope-setä taas jahtasi katedraalissa kolikkovarasta ja Milla Magia havitteli Midaan kosketusta. Entä mistä minä tiedän, että intialaiset keksivät nollan tai että Lentävä Hollantilainen on aavelaiva? Mistä minä tiesin Theodore Rooseveltin? Tai mistä minä opin ylipäätään suomea ja Turun murretta (sehän ei ole suomea...)?  Aku Ankka on minun raamattuni, ellei se jo käynyt selväksi kaikille.

Jos ikinä saan päähäni tehtailla jälkikasvua, laitan ne lukemaan sarjiksia ennen kävelemään oppimista. Juuri Ankoista on päähäni jäänyt jonkinlainen jälki yleissivistyksestä ja uteliaisuus ihmiskunnan historiaa kohtaan, ja Ankoista olen myös saanut hyvää harjoitusta nimimuistilleni. MacAnkkojen sukupuu veljen huoneessa oli ihailuni kohteena. Minusta oli niin siistiä vain lukea niitä nimiä yhä uudestaan, melkein jopa kuvittelin että henkilöt olivat todellisia todellisine tunteineen ja seikkailuineen. Roope-sedän sisaret Matilda ja Hortensia kiehtoivat minua. Suureksi typeryydekseni jätin Ankat yläasteen ja lukion vaihteessa. Minulla on ikävä niitä, varsinkin kovien kansien välissä olevia pitkiä ja aivan mahtavia tarinoita ympäri maailmaa. Tosin comebackini on vaikeutunut, sillä olen nirso. Ihan kaikki sarjikset eivät kelpaa. Täytyy olla Daan Jippesiä, Bas ja Mau Heymansia, Don Rosaa ja tietysti Carl Barksia. Romano Scarpan kuolema oli järkytys 12-vuotiaalle minälle.

Summa summarum, Aku Ankat on siistejä aikuisinakin. Lue niitä. (Anteeksi, Mikki Hiiri. Säkin olet ihan okei.)

D.U.C.K.-terveisin
Innostunut ankanpoikanen

P.S. D.U.C.K. on Don Rosan tavaramerkki, joka tarkoittaa Dedicated to Unca Carl from Keno eli omistettu Carl Barksille Rosalta.
P.P.S. Ankkojen Shangri-La on nimeltä Tralla La.
P.P.P.S. Yöllä oli lunta täällä. Ei enää.

Vittu, minä sanon.

Laitoin tänään taas mailia Aulalle. Niin, hän ei tosiaan ole vastannut mitään 28.11. jälkeen, josta on kuukausi ja yli viikko. Viimeisimmässä viestissään hän sanoi, että vastaa viimeistään ensi viikolla. Siitä on nyt siis ainakin kuukausi. Reaching for the stars tyssäsi, mutta vain hetkellisesti tai ainakin haluan uskoa niin. Nyt juuri kahden tunnin yöunien jälkeen tämä epämääräinen kiukku pitää minut hereillä ja energisenä. On itse asiassa aika mahtava tunne olla vihainen.

Ajattelen niin, että voi olla kahdenlaista vihaa: hyvää ja aikaansaavaa tai turhaa ja turhauttavaa. Tuntuu siltä, että ei jumalauta nyt riitti. Riittää jo iänikuinen valitus, nöyristely ja selän takana juoruaminen, joista jokaiseen olen itsekin syyllistynyt ties kuinka monta kertaa. Energiaa toivottavasti hyvään vihaan olen saanut myös kanssa-ajattelijoista, joiden takia en joudu epäilemään yhtä paljon asiaani. Suurkiitos heille siis.

Tero Kartastenpää kirjoitti kerran Trendin kolumniinsa, että hänestä pillu-sanaa pitäisi käyttää niin paljon, ettei sillä olisi enää ruman sanan leimaa. Pilluhan on kaunis ja luonnollinen asia ja niin edespäin. Minä taas käytän vittu-sanaa, koska se vain kuvastaa niin hyvin tämän hetken tuntojani. Ja on myös ihan oikea tutkimuskin tehty siitä, että kiroilu silloin, kun kokee fyysistä kipua, auttaa. Minuun ei nyt satu fyysisesti mihinkään, mutta epämääräinen möykky jossain tuolla pallean tienoilla kielii siitä, että minua vituttaa.

Muuten menee kivasti. Lomasta puolet kului koulun saviluokassa, jossa yritin vääntää luontokonetta, ja joka hajosi tänään uunissa tuhannen pillun päreiksi. Ei kun uutta pukkaamaan... ja se arviointihan on ensi viikolla. Oikeastikin minulla menee mukavasti. Tuskin maltan odottaa huomisen Visuaalisen kulttuurihistorian ekaa tuntia, nam nam. Lisää ihanan eksoottisia nimiä ja sanayhdistelmiä, nam nam. Olen jo alkanut maistella sanaa muotoilija tai designer. Ajatella, voisin joskus painattaa tyylikkäisiin käyntikortteihini: designer.

pärkkälä,
Aino

P.S. Toots Zynsky on älyttömän upea ja lahjakas lasitaiteilija (ja sillä on kiva nimi)
P.P.S. Kielenkäyttöni ei edusta perhettäni eikä ystäviäni tai muita tuttuja millään tavoin. Heidät on täten vapautettu vastuusta ja myötähäpeästä.
P.P.P.S. 51 viikkoa uuteenvuoteen
P.P.P.P.S. Tämä on kopioitu suoraan Urbaanista sanakirjasta:

Kun joku menee tuhannen pillun päreiksi, niin se hajoaa totaalisti. Sanonnan alkuperälle on hyvältä tuntuva selitys, joka on kirjattu alle. Asiantuntijat tosin kyseenalaistavat tämän selityksen, ja arvelevat, että alkuperäinen sanonta on ollut mennä tuhansiksi päreiksi, ja pillu on vain lisätty siihen vahvikesanana, vähän samaan tapaan kuin täpötäysi on vielä täydempi kuin täysi.

Pillun päreitä käytettiin vielä 1800-luvulla, ennen laudeliinojen keksimistä, saunoissa naisten alapään suojana. Pillun päreet eli "vitukkeet", kuten niitä tuolloin kutsuttiin tehtiin tavallisista männyistä vuolluista päreistä muotoilemalla ne naisen omien muotojen ja käyttötarkoituksen mukaan. Luonnollisesti ne olivat alussa puunvärisiä, mutta muuttivat sitten väriään mitä enemmän niitä käytettiin. Ihan pärekaton harmaiksi ne eivät sentään ehtineet.

Sanonta "Tuhannen pillun päreiksi" on syntynyt luonnollisesti, kun miehet ovat arvioineet puun kokoa ja sen riittävyyttä erilaisiin käyttötarkoituksiin. Naisille varattiin tietysti oma puu vitukkeisiin eli pillun päreisiin. "Tuo mänty riittää varmasti tuhannen pillun päreiksi", on varmasti ollut tuttu sanonta metsissä eri puolilla Suomea.