Älä sitten usko!

Believe in yourself. Tätä muodikasta sitaattia näkee joka paikassa ja mieluiten tyylikkäästi englanniksi. Itseensä uskominen on erittäin suotavaa, ellei jopa pakollista. Itseensä on uskottava, kun nostaa painoja salilla tai syö maitorahkaa mäkkärin juustohampurilaisen sijaan tai lukee oikiksen pääsykokeisiin. Minun pitäisi uskoa itseeni, kun leikkaan lasia käsivoimalla. Siinä tarvitsee juuri sopivasti rohkeutta ja varmuutta sekä ytyä käsilihaksissa, ettei homma mene läskiksi tai oikeastaan sirpaleiksi. Erityisesti minun pitäisi uskoa itseeni tässä "kirje lapsiasiavaltuutetulle"-asiassa. Kuulostaa lähes söpön helpolta ja yksinkertaiselta. Samaa kategoriaa kuin "live, love, laugh". Mutta entä jos usko itseensä ei aina riitä? Kun painojen metallinen lemu muovisen hikisessä kuntosalissa kirvelee silmissä tai kun maitorahka alkaa maistua kitkerältä tiskivedeltä. Kun huomaa, että lukee yhä uudestaan samaa kohtaa kirjasta Oikeushistoria eikä siltikään muista siitä mitään. Kun tuntee, että mitään ei ole tehtävissä, vaikka on saanut vastauksia Opetus- ja kulttuuriministeriöstä asti.

Saako niissä tilanteissa turvautua tiedät-kyllä-kehen - korkeampaan voimaan? Siihen jumalajuttuun? EI. Uskominen ja siitä puhuminen on tabu. Olimme erään tuttavani kanssa eräässä tilaisuudessa, jossa eräs henkilö ehdotti puheensa päätteeksi, että tiedät-kyllä-kuka olisi pistänyt maailmankaikkeuden alulle. Tuttavani totesi, että "muuten hyvä puhe, mutta tuo loppu pilasi sen". Itsekin hätkähdin, kun mainittiin tiedät-kyllä-kenet. Kaikkihan me tiedämme, ettei se ole totta. Kaikki nämä jumala- ja uskontojutut on täyttä valetta. Mitään vedenpitävää todistetta jumalan tai jumalien olemassaolosta ei ole. Oikeastaan se on jopa niinkin, että uskominen on noloa. Me vaivaannumme, kun joku kertoo olleensa seurakunnan tapahtumassa. Hän saattaa jopa selittää perään, että oli siellä vain kaverinsa takia tai koska se on muuten vain mukavaa. Silloin me helpotumme ja huojennumme. Hän ei olekaan himouskovainen, nyt saa puhua normaalisti!

Saamme mieluiten uskoa vain itseemme. Individualismi on in. Toisiin uskominen on myös ihan okei, mutta jumalat on ehdoton nounou. Se on itse asiassa vähän hassua. Lienee turha mainita, että ihminen on kovin epätäydellinen olento, joka tekee virheitä toistamiseen ja aiheuttaa tahallisesti tai tahattomasti kaikkea pahaa ja niin edespäin. Saako silloinkin uskoa vain itseensä tai toisiin eli niihin mokaileviin ihmisiin? Olisi oikeastaan aika yksinkertaista uskoa johonkin korkeampaan ja täydellisempään. Minusta olisi kovin helppoa ajatella, että minun ei ole pakko tietää kaikki. Minun ei ole pakko tietää, mistä kaikki on saanut alkunsa ja miksi. Riittää, että se jokin, ehkä tiedät-kyllä-kuka tietää. Ja se olisi oikeastaan aika mukava ajatus, että se jokin, ehkä tiedät-kyllä-kuka, on välillä katsomassa perääni.

Muuten...

• Martin Luther King, yhdysvaltalainen mustien kansalaisoikeuksien ajaja oli baptisti.
• Äiti Teresa, makedonialainen Nobelin rauhanpalkinnon saaja oli katolinen.
• Desmond Tutu, myös Nobelin rauhanpalkinnon saaja, apartheidin vastustaja ja homojen oikeuksien ajaja on etelä-afrikkalainen arkkipiispa.
• Jeanne d'Arc, Ranskan kansallissankari ja eräänlainen feministien esikuva, oli katolinen.
• Mahatma Gandhi, väkivallattoman vastarinnan kannattaja ja kastittomien syrjinnän vastustaja oli hindu vaikkakin piti kaikkia uskontoja oikeina ja tasavertaisina.
• Ja lopuksi Nelson Mandela, rotusorron vastustaja ja Etelä-Afrikan ensimmäinen musta presidentti oli metodisti.

Minä ainakin uskon, että nämä upeat esikuvat ja merkittävät ihmiset ovat tavalla tai toisella saaneet uskostaan voimaa uskoa asiaansa. Oho, kolme usko-sanaa edellisessä virkkeessä. Tietysti on olemassa ja tulee olemaan lukuisia vihaisia feministejä ja muita suurmiehiä, joille usko ei ole merkittävässä roolissa, mutta silti. En voi olla ajattelematta, että uskominen johonkin muuhunkin kuin vain itseensä ei ehkä ole niin perseestä.

Hyvää syntymäpäivää, Suomi
-Aino-

P.S. En tarkoita tässä tapauksessa Voldemortia.
P.P.S. We must use time wisely and forever realize that the time is always ripe to do right. -Nelson Mandela-
P.P.P.S. Eikö ollutkin siisti mies?

Päivä, jona pyörät katosivat

Hämeenlinnassa on Winter Wonderland. Hahaa Etelä-Suomen luuserit, teilläpä onkin tuomiopäivän keli nimeltämainitsemattoman lähteen mukaan. Polkiessani kotiin juna-asemalta aloin pohtia, olinko ehkä poissa silloin kun kirjoittamattomia normeja kirjoitettiin. Talvella ei siis fillaroida? En ole kovin kokenut pyöräilijä ja hämmennyinkin vähän, kun en nähnyt juuri missään pyöriä telineissä tai liikkeellä. Epäilykseni vahvistuvat, kun muistelen perjantai-iltaa ja tulkin ilmettä, kun kerroin taittavani sitsien jälkeisen kotimatkan pyörällä. Mun on ehkä ihan pakko olla valtavirtaa ja viedä pyörä kellariin, mutta kun en haluaisi. Tänään oli nimittäin naurettavan helppoa polkea, myötätuuli lähes kantoi minut kotiin. En ole tähän mennessä yhtään kaunista sanaa Hämeenlinnan joukkoliikenteestä kuullut, joten jätän suosiolla sen vaihtoehdon huomiotta. Kävelläkin voisi, mutta se on ajan tuhlausta, kun nykyään pitää olla niin kovin tehokas joka asiassa. Johtopäätöksenäni on siis se, että pyörä kutsuu huomenaamullakin ellei lukko ole jäässä. Minä tosin kaaduin viikko sitten koulun pyörätelineellä. Se olisi ollut vähemmän noloa, jos en olisi jäänyt jumiin kahden pyörän väliin ja maannut loskassa odottamassa pelastavaa ritaria.

Minä muuten elän oikeaa kiertolaisen elämää. Viime torstaina hiippailin Turkuun, palasin Hämeenlinnaan perjantaina aamulla ja lauantaina jälleen Turkuun. Tänä aamuna heräsin Turussa, piipahdin Helsingissä ja nyt olen taas Hämeenlinnassa. Huomenna Helsinki kutsuu ja keskiviikkona on Turun vuoro. Perjantainakin Turku on määränpäänä. Sama meno jatkuu ainakin jouluun asti. Äiti ja isä, minä taidan tarvita vähän junarahaa.

Ai niin! Passiivisen aktiivinen älämölöni on huomattu, lapsiasiavaltuutettu nimittäin vastasi! Tosin vastaus ei ollut kovin pitkä ja syvällinen, siinä lähinnä kiitettiin kirjeestä ja kerrottiin, että ensi viikolla perehtyvät siihen tarkemmin. Oli kuitenkin aika mahtavaa tajuta, että joku on tosiaan sen lukenut. Olin lähettänyt myös opetus- ja kulttuuriministeriöön suunnilleen saman litanian, ja sieltäkin tuli vastaus. Tällä hetkellä oloni on melkeinpä sellainen, että reaching for the stars on hyvinkin mahdollista. Tietysti välillä aprikoin, miten mahtaa käydä jos tapaan jonkun entisen työkaverini tai muuta koulun henkilökuntaa. Luulen, että tapani mukaan jänistän, punastun en-niin-vienosti ja sekoan sanoissani. Toisaalta olen viimeksi tänään vielä saanut positiivisia kommentteja postauksestani. Jäädään siis jännittämään ensi viikon posteja...

See you,
fillaroiva lumikki

P.S. Pyöräni maksoi 20 euroa ja se on ehkä maailman helpoin ja kevyin ajettava.
P.P.S. Talvitakkini maksoi 10 euroa, ja se on Henri Lloydin. Kyllä äiti osaa (ainakin tehdä kirppislöydöksiä)