7. Minustako ope?

Minä sanataidekasvattajana

Jos kaikki käy hyvin, valmistun ensi keväänä muotoilijaksi 24-vuotiaana. Enemmän tai vähemmän salaa toivon, että minusta tulee vielä jonakin päivänä sosiologi. Sisälläni asuu nimittäin pieni Don Quijote, joka halajaa päästä taistelemaan tuulimyllyjä vastaan. Sosiologia on mielestäni mitä parhain tieteenala sitä varten. Koska kuulun itse kieli- ja kulttuurivähemmistöön, tiedän miten pahasti asiat voivat olla pielessä niin sanotussa hyvinvointivaltiossakin. Yhtenä monista päämääristäni on lopettaa suvaitsevaisuus-sanan käyttäminen. Minusta on hirveä ajatus, että toista kuuluisi jotenkin hyväksyä. Kuten joku viisas aikoinaan kirjoitti, tilalla pitäisi olla kunnioitus. Aseena tässä henkilökohtaisessa sodassa toimii mielestäni kielitaito ja sanataide.

Mitä useampi liittyy joukkoon, sitä vahvempi on sanoma. Kuitenkin tämänhetkinen tilanne meikäläisten suomen kielen opetuksessa peruskouluissa on myötähäpeää tuottavaa. Muistan yhä, kuinka ala-asteella meillä oli ikivanha Askel eteenpäin –kirjasarja, josta jouduimme kopioimaan kysymykset sanasta sanaan vihkoon. Yläasteella taas oli jokin maahanmuuttajille suunnattu. Ajatuksena kenties ihan toimiva, mutta käytännön tasolla ei niinkään. Olinkin hyvin kateellinen veljelleni, joka joutui opiskelemaan valtaväestön äidinkieltä ja tutustumaan Aleksis Kiveen, Runebergiin ja Minna Canthiin. Meille taas riitti, että osasimme joten kuten taivuttaa verbit.

Totta on, että viittomakielisten joukossa kirjallinen kielitaito on hyvin vaihtelevaa. Joillakin on lukihäiriö, joillakin dysfasia ja joitakin ei vain kiinnosta, kuten myös valtaväestössä. Meillä kyseinen otanta vain on verrattaen paljon suurempi. Suomen kielen oppimisemme on myös aivan omanlainen prosessi, kun ei ole mahdollisuutta puheen kautta oppia. Meille suomi tulee olemaan aina toinen kieli, vaikka kuinka taitavia olisimme possessiivisuffiksien hallitsemisessa.

Tähän mennessä viittomakielisten suomen kielen taito on ollut yleisesti ottaen hyvin heikko. Usein sukulaiset ovat joutuneet auttamaan paperiasioissa, ja nykyään Kuurojen Liittokin tarjoaa palveluja sitä varten. Vanhemman sukupolven kuurot valittelevat, kuinka hankalaa suomea olikaan oppia ja muistelevat kepillä lyömistä kämmeniin, jos viittoivat vahingossa. Siihen aikaan puhuminen oli pakollista; ihminen ei ollut kokonainen ja yhteiskuntakelpoinen, ellei osannut ääntää kirjaimia oikein. Moni sen ajan kuuro osasikin puhua lähes täydellisesti, mitä paperista näytettiin. Toinen asia sen sijaan oli, kuinka moni heistä ymmärsi asiasisällön. 

Niistä ajoista on jo kulunut tovi kaikkien onneksi, mutta mielestäni suomen kielen opetus on edelleen lapsen kengissä. Sosiaalinen media on ollut 2000-luvun kuurojen lasten todella tärkeä, joskin tahaton tuki kielen oppimisessa. Samalla tietysti korostuu medialukutaito. Omalta osaltani toivoisin tulevassa työssäni pystyväni tarjoamaan eri-ikäisille ja –taustaisille saman kokemuksen kuin itse sain pienenä lukiessani Don Rosan tuotantoa. Minä suorastaan himoitsin lukemista ja uppouduin lukuisiin maailmoihin päivittäin. Kuten Leena Krohn sanoi, se on elämysmatkailua. 

Suuri osa tutuistani kuitenkin kokee lukemisen olevan vaivalloista ja väkinäistä, jos teksti sisältää enemmän kuin kaksi lausetta. Minusta se on täysin ymmärrettävää, jos sanataiteen opetus peruskoulussa on ollut sillä tolalla. Samalla se on suuri menetys Quijote-taistelussani. En koeta väittää, että kaikkien tulisi rakastua kirjallisuuteen, mutta tahdon osaltani auttaa heitä antamaan sille mahdollisuuden. Minussa syntyi lukutoukka jo esikoulussa, ja siksi olen sitä mieltä, että mitä aikaisemmin, sitä parempi.

Upea tilanne olisi, jos lapset ymmärtäisivät tulevan suomen kielen tunnin sisältävän muutakin kuin iänikuisia taivutusharjoituksia, ja yhdistäisivät sen automaattisesti innostavaan sanataiteeseen. Toisin sanoen, jos pääsisinkin jonakin kauniina päivänä opettamaan tulevia Suomen toivoja, heittäisin "mamu"-oppikirjat roskiin ja pyytäisin lapset piiriin. He saisivat itse luoda, viittoa ja kirjoittaa tarinoita. Minusta on outoa, että vaikka perusopetuksen tavoitteet onkin eritelty selkeästi, ne eivät koske kaikkia koululaisia, sekä opettajilla on edelleen pelottavan iso valta siinä, kuinka keskeinen osa sanataiteella on lasten elämässä nyt ja tulevaisuudessa.

Tehtävänantona oli pohtia, miten edistäisin sanataiteen perusopetuksen tavoitteita. Kirjoitin kuitenkin enemmän nykytilanteesta, ihmisryhmästä, jonka kohdalla nämä tavoitteet ovat suurilta osin epäonnistuneet. Muotoilijana en myöskään usko suoranaisesti päätyväni edistämään kyseisiä tavoitteita; sen sijaan sanataide voi olla työvälineeni sekä suoraan että välillisesti. Muotoilijan on osattava myydä itseään ja työtään, tehtävä todellisuudesta kiinnostavaa ja esteettistä ja luotava haluttuja konsepteja. Välillisesti sanataide taas voi olla inspiraation lähde sekä järjen ääni työssäni.