Älä sitten usko!

Believe in yourself. Tätä muodikasta sitaattia näkee joka paikassa ja mieluiten tyylikkäästi englanniksi. Itseensä uskominen on erittäin suotavaa, ellei jopa pakollista. Itseensä on uskottava, kun nostaa painoja salilla tai syö maitorahkaa mäkkärin juustohampurilaisen sijaan tai lukee oikiksen pääsykokeisiin. Minun pitäisi uskoa itseeni, kun leikkaan lasia käsivoimalla. Siinä tarvitsee juuri sopivasti rohkeutta ja varmuutta sekä ytyä käsilihaksissa, ettei homma mene läskiksi tai oikeastaan sirpaleiksi. Erityisesti minun pitäisi uskoa itseeni tässä "kirje lapsiasiavaltuutetulle"-asiassa. Kuulostaa lähes söpön helpolta ja yksinkertaiselta. Samaa kategoriaa kuin "live, love, laugh". Mutta entä jos usko itseensä ei aina riitä? Kun painojen metallinen lemu muovisen hikisessä kuntosalissa kirvelee silmissä tai kun maitorahka alkaa maistua kitkerältä tiskivedeltä. Kun huomaa, että lukee yhä uudestaan samaa kohtaa kirjasta Oikeushistoria eikä siltikään muista siitä mitään. Kun tuntee, että mitään ei ole tehtävissä, vaikka on saanut vastauksia Opetus- ja kulttuuriministeriöstä asti.

Saako niissä tilanteissa turvautua tiedät-kyllä-kehen - korkeampaan voimaan? Siihen jumalajuttuun? EI. Uskominen ja siitä puhuminen on tabu. Olimme erään tuttavani kanssa eräässä tilaisuudessa, jossa eräs henkilö ehdotti puheensa päätteeksi, että tiedät-kyllä-kuka olisi pistänyt maailmankaikkeuden alulle. Tuttavani totesi, että "muuten hyvä puhe, mutta tuo loppu pilasi sen". Itsekin hätkähdin, kun mainittiin tiedät-kyllä-kenet. Kaikkihan me tiedämme, ettei se ole totta. Kaikki nämä jumala- ja uskontojutut on täyttä valetta. Mitään vedenpitävää todistetta jumalan tai jumalien olemassaolosta ei ole. Oikeastaan se on jopa niinkin, että uskominen on noloa. Me vaivaannumme, kun joku kertoo olleensa seurakunnan tapahtumassa. Hän saattaa jopa selittää perään, että oli siellä vain kaverinsa takia tai koska se on muuten vain mukavaa. Silloin me helpotumme ja huojennumme. Hän ei olekaan himouskovainen, nyt saa puhua normaalisti!

Saamme mieluiten uskoa vain itseemme. Individualismi on in. Toisiin uskominen on myös ihan okei, mutta jumalat on ehdoton nounou. Se on itse asiassa vähän hassua. Lienee turha mainita, että ihminen on kovin epätäydellinen olento, joka tekee virheitä toistamiseen ja aiheuttaa tahallisesti tai tahattomasti kaikkea pahaa ja niin edespäin. Saako silloinkin uskoa vain itseensä tai toisiin eli niihin mokaileviin ihmisiin? Olisi oikeastaan aika yksinkertaista uskoa johonkin korkeampaan ja täydellisempään. Minusta olisi kovin helppoa ajatella, että minun ei ole pakko tietää kaikki. Minun ei ole pakko tietää, mistä kaikki on saanut alkunsa ja miksi. Riittää, että se jokin, ehkä tiedät-kyllä-kuka tietää. Ja se olisi oikeastaan aika mukava ajatus, että se jokin, ehkä tiedät-kyllä-kuka, on välillä katsomassa perääni.

Muuten...

• Martin Luther King, yhdysvaltalainen mustien kansalaisoikeuksien ajaja oli baptisti.
• Äiti Teresa, makedonialainen Nobelin rauhanpalkinnon saaja oli katolinen.
• Desmond Tutu, myös Nobelin rauhanpalkinnon saaja, apartheidin vastustaja ja homojen oikeuksien ajaja on etelä-afrikkalainen arkkipiispa.
• Jeanne d'Arc, Ranskan kansallissankari ja eräänlainen feministien esikuva, oli katolinen.
• Mahatma Gandhi, väkivallattoman vastarinnan kannattaja ja kastittomien syrjinnän vastustaja oli hindu vaikkakin piti kaikkia uskontoja oikeina ja tasavertaisina.
• Ja lopuksi Nelson Mandela, rotusorron vastustaja ja Etelä-Afrikan ensimmäinen musta presidentti oli metodisti.

Minä ainakin uskon, että nämä upeat esikuvat ja merkittävät ihmiset ovat tavalla tai toisella saaneet uskostaan voimaa uskoa asiaansa. Oho, kolme usko-sanaa edellisessä virkkeessä. Tietysti on olemassa ja tulee olemaan lukuisia vihaisia feministejä ja muita suurmiehiä, joille usko ei ole merkittävässä roolissa, mutta silti. En voi olla ajattelematta, että uskominen johonkin muuhunkin kuin vain itseensä ei ehkä ole niin perseestä.

Hyvää syntymäpäivää, Suomi
-Aino-

P.S. En tarkoita tässä tapauksessa Voldemortia.
P.P.S. We must use time wisely and forever realize that the time is always ripe to do right. -Nelson Mandela-
P.P.P.S. Eikö ollutkin siisti mies?

Päivä, jona pyörät katosivat

Hämeenlinnassa on Winter Wonderland. Hahaa Etelä-Suomen luuserit, teilläpä onkin tuomiopäivän keli nimeltämainitsemattoman lähteen mukaan. Polkiessani kotiin juna-asemalta aloin pohtia, olinko ehkä poissa silloin kun kirjoittamattomia normeja kirjoitettiin. Talvella ei siis fillaroida? En ole kovin kokenut pyöräilijä ja hämmennyinkin vähän, kun en nähnyt juuri missään pyöriä telineissä tai liikkeellä. Epäilykseni vahvistuvat, kun muistelen perjantai-iltaa ja tulkin ilmettä, kun kerroin taittavani sitsien jälkeisen kotimatkan pyörällä. Mun on ehkä ihan pakko olla valtavirtaa ja viedä pyörä kellariin, mutta kun en haluaisi. Tänään oli nimittäin naurettavan helppoa polkea, myötätuuli lähes kantoi minut kotiin. En ole tähän mennessä yhtään kaunista sanaa Hämeenlinnan joukkoliikenteestä kuullut, joten jätän suosiolla sen vaihtoehdon huomiotta. Kävelläkin voisi, mutta se on ajan tuhlausta, kun nykyään pitää olla niin kovin tehokas joka asiassa. Johtopäätöksenäni on siis se, että pyörä kutsuu huomenaamullakin ellei lukko ole jäässä. Minä tosin kaaduin viikko sitten koulun pyörätelineellä. Se olisi ollut vähemmän noloa, jos en olisi jäänyt jumiin kahden pyörän väliin ja maannut loskassa odottamassa pelastavaa ritaria.

Minä muuten elän oikeaa kiertolaisen elämää. Viime torstaina hiippailin Turkuun, palasin Hämeenlinnaan perjantaina aamulla ja lauantaina jälleen Turkuun. Tänä aamuna heräsin Turussa, piipahdin Helsingissä ja nyt olen taas Hämeenlinnassa. Huomenna Helsinki kutsuu ja keskiviikkona on Turun vuoro. Perjantainakin Turku on määränpäänä. Sama meno jatkuu ainakin jouluun asti. Äiti ja isä, minä taidan tarvita vähän junarahaa.

Ai niin! Passiivisen aktiivinen älämölöni on huomattu, lapsiasiavaltuutettu nimittäin vastasi! Tosin vastaus ei ollut kovin pitkä ja syvällinen, siinä lähinnä kiitettiin kirjeestä ja kerrottiin, että ensi viikolla perehtyvät siihen tarkemmin. Oli kuitenkin aika mahtavaa tajuta, että joku on tosiaan sen lukenut. Olin lähettänyt myös opetus- ja kulttuuriministeriöön suunnilleen saman litanian, ja sieltäkin tuli vastaus. Tällä hetkellä oloni on melkeinpä sellainen, että reaching for the stars on hyvinkin mahdollista. Tietysti välillä aprikoin, miten mahtaa käydä jos tapaan jonkun entisen työkaverini tai muuta koulun henkilökuntaa. Luulen, että tapani mukaan jänistän, punastun en-niin-vienosti ja sekoan sanoissani. Toisaalta olen viimeksi tänään vielä saanut positiivisia kommentteja postauksestani. Jäädään siis jännittämään ensi viikon posteja...

See you,
fillaroiva lumikki

P.S. Pyöräni maksoi 20 euroa ja se on ehkä maailman helpoin ja kevyin ajettava.
P.P.S. Talvitakkini maksoi 10 euroa, ja se on Henri Lloydin. Kyllä äiti osaa (ainakin tehdä kirppislöydöksiä)

Ei mitään uutta auringon alla...vielä

Nyt on kulunut puolitoista viikkoa siitä, että laitoin kirjeen postiin. Mitään ei ole kuulunut, mutta yhä uskon, että vielä joskus vastaus ilmaantuu jossakin muodossa. Kommenttinne tässä blogissa ja muuallakin ovat olleet todella tärkeitä minulle ja antavat voimaa käydä kurkkaamassa sekä sähköiseen että ei-sähköiseen postilaatikkoon päivittäin. Tähän mennessä on tullut vain partion jäsenkortti ja melkoisen suuri sähkölasku. Heikkoina hetkinä sitä tulee mietittyä, että mitä ihmettä meni tekemään. Melkeinpä ajattelee, että munasi ja että tästä ei tule mitään. Mutta kun yllättäviltäkin tahoilta kuuluu, että blogipostaukseni on huomattu, tuntuu, että jotakin olen sittenkin tehnyt oikein. Jos ei muuten, niin ainakin raise awareness- pääni sisäinen mantra on saanut jonkinnäköisen muodon.

Tämä on siis väliaikapostaus...joka on kuvapainotteinen, vihdoinkin! Kuvat on otettu puhelimella välillä huhti-marraskuu vähän kaikkialta.

Kotimatkalla Accrasta, Ghanasta - Andorra alla
vaiko sittenkin Shangri-La? (huhtikuu)

Ah niin ihana vapaakaupunki Christiania, Kööpenhamina
 - enpä olisi silloin uskonut opiskelevani nyt sitä,
miten tuo tehdään! (heinäkuu)

Viimeisiä kuvia kotikaupungistani ennen muuttoa (elokuu)

Here it is, minun kouluni seuraavat neljä vuotta. Ehkä. (syyskuu)

Viikonloppupurjehduksella Turun saaristossa.
Kaikki muu paitsi purjehdus on turhaa, vai mitä? (syyskuu)

Logomo, Turku. Viittomakielisten pohjoismaiset kulttuurifestarit
 on täällä ensi vuonna! (syyskuu)

Kun dreijaus ei mene ihan nappiin... (lokakuu)

Self-portrait koulun pukuhuoneessa. (marraskuu)

Laatu ei tosiaan ole parhaimmasta päästä, mutta blogini avainasemassa ei olekaan hienot kuvat...kuten jotkut ovat varmaan huomanneetkin.

Tänään oli muuten italialainen teemailta koulutovereideni luona, ja ah se kotitekoinen pasta. Mm. Tiramisua ja bruschettaakin saatiin nauttia kera valkoviinin. Jokaisella oli oma menulappu, jossa oli jokin Italian kaupunki. Minä sain Sienan tarkoituksella, sillä olin vaahdonnut siitä, miten upeaa siellä on. Tällä hetkellä koulu ja elämä yleensäkin täällä Hämeenlinnassa maistuu oikein mainiolta...saa nähdä, muuttuuko mieli huomenaamulla tietotyön tunnilla. Iltamissa ehdittiin jo kehitellä ajatusta Italian reissusta loppukeväällä. Olen niin täpinöissäni siitä, että melkein jo surffailen Momondossa tsekkailemassa lentoja!

Buona sera eli hyvää iltaa,
Saffy ja Sienan enkeli

P.S. Saffy ja Sienan enkeli on kirja, jonka luin lapsena --> innostus kaupunkia kohtaan
P.P.S. En ole koskaan ollut siellä enkä Italiassa ylipäätään
P.P.P.S Letters to Juliet eli Rakkauskirjeitä Julialle-leffa on kuvattu osin Sienan maisemissa

Kirje lapsiasiavaltuutetulle

Heräsin tunti sitten (kello on nyt 9:05) ja ajattelin, että ei hitto. Mulla oli vajaat puoli tuntia aikaa suoriutua kouluun. Suihkun jälkeen katsahdin kalenteriin ja hymy nousi korviin. Mallista piirtäminen alkaakin vasta puoli kaksi! Tällaisina hetkinä suorastaan huokaisee helpotuksesta ja kiittelee hyvää tuuriaan tai oikeastaan huonomuistisuuttaan. Nyt onkin oivallinen väli jakaa enemmän tai vähemmän painavaa asiaa neljälle seuraajalleni.

Lupailin viimeksi, että kertoisin mitä kirjoitin lapsiasiavaltuutetulle. Joka koulussa on opettajia, jotka eivät niinkään ole yhtä pidettyjä ja suosittuja kuin toiset. Meilläkin esikoulussa jo valitettiin kaverin luona sisaruspedissä tyhmistä opettajista ja avustajista. Leireillä ja muissa isommissa tapahtumissa tulee usein se hetki, kun kaikki intoutuvat tarinoimaan yhteenotoistaan koulun henkilökunnan kanssa. Jotkut tarinoista ovat jo saaneet legendan tittelin. Viime aikoina olen kuitenkin ymmärtänyt, että meidän tarinamme saattavat erota jonkin verran niistä, jotka syntyivät niin sanotusti valtaväestön kouluissa.

Käsi ylös, jos olet joskus valittanut toisille, että opettajasi viittoo huonosti. Käsi ylös, jos olet joskus valittanut toisille, että opettajasi ei saa selvää sinun viittomisestasi. Käsi ylös, jos olet joskus valittanut toisille, että opettaja ei ymmärrä sinua tai ei usko sinuun. Käsi ylös, jos olet huomannut, että kuulevalla naapurillasi on ihan erilaiset koulukirjat etkä ollut ihan varma siitä, miksi. Käsi ylös, jos sinulla on ollut joskus tylsää tunnilla kun opettajan täytyi opettaa samassa luokassa olevaa kavería, joka ei kuitenkaan ollut samalla luokalla. Okei, nyt mulla ainakin menee jo jumppaamiseksi.

Viimeiset pari vuotta olen ollut jonkin verran tekemisissä lasten ja nuorten kanssa koulussa, leireillä ja kerhoissa. Nämä tarinat ovat pysyneet, vain kertojat ovat vaihtuneet. Oikeastaan jotkin tarinoista tuntuvat olevan vielä pahempia kuin ennen. Olen alkanut pohtia, pitääkö niiden tosiaan olla vakiona. Pitääkö kouluissa todellakin vallita sellainen henki, että opettajat on perseestä, koska eivät tajuu mitä sanotaan. Mieluummin toivoisin sellaista, että opettajat on perseestä, koska ne on niin kalkkiksia eivätkä tajuu noin yleisesti. Päätin siis kokeilla kansalaisaktivismia ja kirjoitin kirjeen, jossa kerroin muun muassa tästä. Kirje on lähetetty viime viikolla Maria Kaisa Aulalle, joka toimii lapsiasiavaltuutettuna Jyväskylässä. Kirjeestä tuli lähes kolmesivuinen ja sanoja meni yli tuhat. Ärsyttävää, ettei lukiossa koskaan ollut äidinkielen esseiden kirjoittaminen näin kiinnostavaa.

Alla on kirjeeni, jonka olen kirjoittanut yksin edustaen itseäni, joten se voi hyvinkin sisältää inhimillisiä virheitä. Saat lopettaa lukemisen tähän, mutta kaikennäköiset kommentit olisivat tervetulleita. Samastutko, oletko täysin eri mieltä? Yllättikö jokin? Niin tosiaan, nyt olen asentanut blogiini täydellisen kommentointivapauden! Trollitkin, tervetuloa.

Tervehtien
toveri Laiho

P.S. Siivosin vähän kirjettäni. Merkitsin kaksoisviivoilla kohdat, jotka olen tyhjentänyt.
P.P.S. Lunta sataa!

Hyvä lapsiasiavaltuutettu Maria Kaisa Aula

Asiani koskee viittomakielisten lasten tilannetta kouluissa. Haluaisin kertoa ensin vähän itsestäni, jotta ymmärrätte, miksi aihe on lähellä sydäntäni. Olen 20-vuotias ensimmäisen vuoden opiskelija Hämeen ammattikorkeakoulun muotoilulinjalla ja kuuro viittomakielinen. Olen niin kuuro, että en kuule yhtään mitään, ja vaikka on lapsena koetettu opettaa käyttämään kuulokojeita, niistä ei ole koskaan ollut minulle mainittavaa hyötyä. Olen siis koko ikäni ollut viittomakielinen ja äidinkieleni onkin ensisijaisesti viittomakieli, vaikka myöhemmin suomi on tullut vahvaksi kakkoseksi. Päiväkodissani oli viittomakielinen ryhmä, jossa oli viittomakieltä osaavia ohjaajia. Esikoulun ja peruskoulun kävin Turun C. O. Malmin koulussa, joka on Suomen ensimmäinen kuurojen koulu. Sielläkin oli opetus automaattisesti viittomakielistä. Päättötodistuksen saatuani suuntasin niin sanottuun tavalliseen lukioon ja aloin käyttää opiskelutulkkeja päivittäin.

Tunnen, että minun on tehtävä osani viittomakielisen yhteisöni hyväksi, koska se on antanut minulle niin paljon ja toivon, että tulevatkin sukupolvet saavat kokea saman. Yhteisö on kasvattanut minut avoimeksi ja sosiaaliseksi ihmiseksi. Erilaisuus ei pelota, se on enemmänkin arkipäivää. Identiteettini on kasvanut vahvaksi, ja yhteisössä olen saanut tavata kaltaisiani ja omankielisiä ihmisiä. Se tarjoaa myös vertaistukea, kun tuntuu, että ei jaksa aina kuulevien kanssa. Ei jaksa olla se ”opettava” osapuoli, se joka kertoo, että kuuroa ei tarvitse pelätä, ja että kuurokin pystyy.

Tämänhetkisiä kuumia puheenaiheita yhteisössämme ovat muun muassa sisäkorvaistute ja viittomakielen erillislaki. Molemmat liittyvät vahvasti siihen, miksi kirjoitan teille kirjettä. Sisäkorvaistute on melko tuore ilmiö, josta on tullut valtavan suosittu valtavan nopeasti vastasyntyneiden osalta. Se on herättänyt närää vanhempien kuurojen keskuudessa. Jotkut pelkäävät, että kulttuurimme katoaa, ja että viittomakielikin katoaa. Useimpia vihastuttaa se, että sairaaloissa ei enää kerrota (jos ylipäätään on koskaan kerrottu) eri vaihtoehdoista, kun syntyy kuuro lapsi. Useimmiten vain suositellaan pikaista sisäkorvaistuteleikkausta ja puheterapiaa. Viittomakielen opetuksesta ei kerrota, ja Päivi Rainón (FT) tutkimuksesta käykin ilmi, että viittomakieltä käyttävien sisäkorvaistutelasten vanhemmat toivovat enemmän ohjeistusta, informaatiota ja vertaistukea viittomakielen opetuksesta ja viittomakielisestä yhteisöstä. Nykytilanne on se, että jos vanhemmat päättävät ottaa viittomakielen osaksi lapsensa ja perheensä elämää, heidän on yksin otettava selvää siitä. Eri viittomakieleen liittyvät järjestöt ja muut organisaatiot ovat toki koettaneet olla itsekin aktiivisia, mutta se on vaikeaa, kun sairaalat ja niiden kuulokeskukset ovat kuitenkin se ensimmäinen ja ensisijainen paikka, josta vanhemmat saavat tietoa. Muun muassa Helsingin kuulokeskuksessa katoaa salaperäisesti kaikki sinne kiinnitetyt julisteet, jotka kertovat viittomakielen opetuksesta.

Vaikka nyt on sisäkorvaistute suurta huutoa, ja monet lapset ovatkin pärjänneet hyvin sen avulla kuulevien kouluissa, on yhä niitä lapsia, joilla ei ole sitä ollenkaan tai tarvitsevat kuitenkin viittomakieltä tueksi. -- . Edellisessä mainitussa tilanteessa opettaja on käyttänyt viitottua puhetta, joka ei ole viittomakieltä ja siksi kuurojen oppilaiden on vaikea ymmärtää opettajaa ja -- kysymään, mitä opettaja tarkoitti. Opettaja on myös laittanut avustajan opettamaan matematiikkaa heille, vaikka hänellä ei pitäisi olla pätevyyttä siihen. Mutta koska hänellä ei ole resursseja opettaa yhtaikaa dysfaattisia ja muita kielihäiriöisiä kuulevia ja viittomakielisiä kuuroja, avustajien työpanos on todella tärkeä. Kysyisin, kuka ihme keksii laittaa sellaiset oppilaat yhteen samaan luokkaan kun molemmilla oppilasryhmillä on täysin erilaiset lähtökohdat, oppimiskielet ja tarpeet. Jälkimmäisissä opetustilanteissa näkee selvästi, että lapset nauttivat enemmän ja oppivat paremmin, kun on omankielistä opetusta ja omankielinen opettaja, jota pystyy ongelmitta ymmärtämään.

--. Jatkuvasti on ollut keskusteluja siitä, miten huonoa opetustasoa on kuurojen kouluissa, -- leirillä, jossa olin vetäjänä, tajusin, että minun on ehdottomasti tehtävä oikeasti jotakin. Toivon, että tämä on oikea tapa tai ainakin hyvä alku. --, että joillakin opettajilla saattaa olla suorastaan vähättelevä asenne kuuroja kohtaan. Kun muualla kohistaan ”Deaf Gainista”, peruskouluissa työskentelee yhä opettajia, jotka hämmästyvät aidosti, kun heidän vanhat oppilaansa pääsevät ylioppilaiksi. Monet vanhat oppilaat ovat kokeneet, että kouluissa vallitsee sellainen ilmapiiri, että kuurot eivät pysty. Se on todella lannistavaa ja hirvittävän väärin lapsia kohtaan. Itsekin muistan ajatelleeni olevani automaattisesti huonompi kuin kuuleva ja vasta kun olin lukiossa, ymmärsin, ettei niin todellakaan ollut, minä päinvastoin olin keskivertoista parempi opiskelija. Toivoisin, etteivät tulevat sukupolvet joudu kokemaan samaa.

-- kertoi valittaneensa opettajalleen, ettei ymmärrä hänen viittomista ja tämä opettaja oli vastannut ”Itse et osaa suomen kieltä”. Miten tämä voi olla mahdollista?  -- oli vielä selittänyt kainosti, että kyllähän hän yrittää opiskella suomea. Miten voi oppia ylipäätään mitään, jos itse opetuskieli on vain välttävää? Sama opettaja ei edes viito kokonaisia lauseita, vaan puhuu välillä. Samankaltaisia tilanteita olen nähnyt -- koulussakin. Näissä tilanteissa ne oppilaat, joilla on sisäkorvaistute tai jotka ovat huonokuuloiset, saavat selvästi enemmän irti opetuksesta kuin niin sanotusti puhtaasti kuurot viittomakieliset. Kyseinen opettaja on ollut erittäin pitkään samassa työpaikassa, vaikka hänestä on tehty valituksia ja vanhemmat ovat olleet koolla. Tilanne on päinvastoin pahentunut, kun -- koulu on lopetettu ja kuurot oppilaat siirretty --. Kuurojen koulun rehtoria ei ole enää, ja -- koulun rehtori vastaa nykyisin myös kuuroista oppilaista. Rehtorilla ei ole entuudestaan mitään kokemusta viittomakielestä tai viittomakielisestä opetuksesta, eikä näin ollen oikein pysty olemaan perillä tilanteesta. Tällöin hänen on myös helpompi uskoa pitkään opetustyössä ollutta opettajaa.

Tällaisiin tilanteisiin turtuu vaarallisen helposti. Itsekin huomasin saman; kun olin ollut Malmin koulussa töissä kolme kuukautta, epäkohdat eivät tuntuneetkaan kovin pahoilta. Niihin vain tottui ja niille muuttui sokeaksi. Siksi olikin hyvin herättävää, ellei suorastaan ravistelevaa, kun -- kysyivät, onko minulla mahdollisuutta tehdä jotakin asialle. He tuntevat, etteivät itse pysty vaikuttamaan. Yrityksiä on ollut, mutta myös epäonnistumisia saman verran. Toivon, ettei tämänkertainen ole epäonnistunut yritys. Ajatuksenani olisi saada joku asiantunteva ja ulkopuolinen henkilö tai peräti ryhmä valvomaan viittomakielisten lasten opetusta kuurojen kouluissa, integroiduissa kouluissa ja kuulevien kouluissa. Näin ollen lasten ja nuorten ei tarvitsisi aina itse kannella vanhemmilleen tai muille aikuisille ja toivoa, että jotakin tapahtuisi. Koulutarkastajiahan ei enää ole, mutta tässä tapauksessa mielestäni heitä tarvittaisiin kipeästi.

-- . Siellä on myös oppilasasuntola, jossa viittomakielinen yhteisö elää vahvana koulun ulkopuolellakin. Monet oppilaat eri kunnista ovat muuttaneet sinne, kun oman kunnan tarjonta ei tyydytä. Jotkin -- kertoivat asuvansa Helsingissä, eivätkä sen takia pääse Jyväskylään. Helsingin kaupunki kun ei suostu kustantamaan sitä. Eräskin perhe muutti sen takia -- asti saadakseen lapsensa Jyväskylään. Espoo ja Vantaa ovat Helsingin kaupungin kannalla. Turussakin joutui taistelemaan, että pääsi vaihtamaan koulua. Mietin, pystyisitteköhän vaikuttamaan tähän. -- ovat nyt -- (eli herkimmässä mahdollisessa iässä), joten pikaista toimintaa kaivataan. Samalla luokalla on myös -- oppilas, ja koska opettajalla ei ole aikaa, resursseja tai yritteliäisyyttä opettaa kaikkia oppilaita, kyseinen oppilas opiskelee itsenäisesti selailemalla oppikirjoja. -- .

Mainitsin aiemmin viittomakielen erillislain. Viime kuun lopulla oikeusministeri asetti työryhmän valmistelemaan lakia, jonka tarkoituksena on taata viittomakielisille tasavertaiset oikeudet. Edistystä siis tapahtuu korkeammalla taholla, mutta mielestäni meillä ei ole aikaa jäädä odottelemaan lain vahvistamista, vaan asiaan tulee puuttua niin pian kuin mahdollista, koska lapset kasvavat äkkiä. Suurena pelkonani on se, että heille jää heikot eväät elämään. Mahdollisesti huono päättötodistus, jolla ei pääse mihinkään. En väitä, että kaikki viittomakieliset saisivat kymppejä, jos olisi opetuskieli ja –materiaali sekä muut asiat luokassa ja koulussa kunnossa. Haluan vain vakuuttua siitä, että heillä on mahdollisuus siihen. Jos kuitenkin tulee hyvä päättötodistus, se voi johtua opettajan höllämielisyydestä ja viimeistään silloin kun on lukiossa tai ammattikoulussa, ymmärtää, ettei pärjääkään -- . -- .

Minä toivoisin, että viittomakielisillä lapsilla ja nuorilla on tunne siitä, että he pystyvät aivan samaan kuin muutkin ja tavoittelevat unelmiaan. Kaikki mainitsemani esimerkit kirjeessä ovat tosia ja hiljattain tapahtuneita. Jos tämä herätti kysymyksiä, kummastusta tai muuta, toivon, että kertoisitte siitä. Toivon, että tällä kirjeelläni on merkitystä niin että tuntisin tehneeni jotakin niiden lasten ja nuorten puolesta. -- . -- .

Uutta kamaa pukkaa!

Tosiaan, jotkut ehkä huomaavat, että päätin vihdoin tehdä jotakin bloginpahaselleni. Vaihdoin nimenkin! Ennen se oli Lankesin ihan vain siksi, että sorruin kirjoittamaan blogia, vaikka koetin olla pitkään mahdollisimman vanhanaikainen. Nyt se on Bittersweet Symphony suomeksi, koska se kuvaa mielentilaani aika hyvin ja asennoitumistani elämään yleensäkin. Että se on katkeransuloista sinfoniaa. Wikipedian, tuon nykyajan Raamatun mukaan sinfonia tarkoittaa laajaa orkesterisävellystä. Orkesterissahan on vaikka mitä soittimia ja muuta kamaa. Näin kuuron silmään orkesteri vaikuttaa varsin porvarilliselta sekamelskalta silloin kun soittajat asettuvat paikoilleen, mutta sitten juuri ennen h-hetkeä kaikki on järjestyksessä. Kun se alkaa, kaikki on niin kaunista ja selkeää. Ilmeisestikin tulee bonuksena nättiä musiikkia.

Bitter Sweet Symphony on myös erittäin kuuluisa kappale, josta poimin lempikohtiani:

No change, I can change, I can change, I can change

But I'm here in my mold, I am here in my mold
But I'm a million different people from one day to the next
I can't change my mold, no, no, no, no, no

I can't change, I can't change

'Cause it's a bittersweet symphony, this life

Try to make ends meet, try to find some money then you die

I'll take you down the only road I've ever been down

You know the one that takes you to the places

Where all the veins meet, yeah

Minä myöskin pidän sitruunasta valtavan paljon, niin paljon, että ollessani karkkilakossa yläasteella ystäväni tarjosi toisille karkkia ja minulle osti kokonaisen sitruunan.

Katkeransuloisin terveisin,

Aino

P.S. Biisi on the Verven, josta en ole koskaan kuullutkaan
P.P.S. Kirjoitin kirjeen lapsiasiavaltuutetulle, kylläpä on kansalaisaktiivinen olo. Siitä lisää seuraavassa postauksessa, ehkä
P.P.P.S. Shangri-La sijaitsee jossakin tuolla vuorten uumenissa, ehkä

Hämptonin hoodeilla

Terve jällehen! Koska nyt juuri pitäisi suorittaa pikasiivous "appivanhempieni" tupatarkastusta varten, piirtää luonnoskirja täyteen teemoilla Northern dimension, Grandma's ja Open source ja luonnostella luontokonetta huomisen keramiikkatuntia varten, päätin päivittää blogiani! Kaikesta voi aina syyttää naisen logiikkaa. Kaksi kuukautta olen ehtinyt asustella Kanta-Hämeessä ja tutustua ammattikorkeakouluopintojen saloihin. Hämeenlinna on 14. suurin kaupunki Suomessa joten tipuin siis peräti kahdeksan sijaa. Sen vielä kestän, mutta missä on meri, ruotsinlaivat ja viimeisimpänä, mutta ei vähäisimpänä: Dannyn sanojen mukaan Suomen syväjäädytetyin kansa? Onhan meillä tosin nuo hämäläiset ja Vanajavesi, joka itse asiassa on yllättävän nätti masentavina marraskuun iltoina.

Ensimmäistä kertaa elämässäni kaikki koulussa on ihan oikeasti kiinnostavaa. Lukiossa kulutin saksan tunnit piirtelemällä vihon reunoihin ja käsivarsiin (luulen, että verestäni puolet on mustetta) ja nyt tunneilla täytyykin luonnostella, viivoittaa, värittää, viimeistellä ja paljon muuta mukavaa. Nam nam. Toisilla tunneilla opetellaan dreijaamaan ja käyttämään isoja, pelottavia vekottimia kuten lasin leikkaus- ja porauskonetta. Pitää jopa olla visiiri ja suojahanskat! Keväällä sosiaalipolitiikkaa lukiessani en todellakaan kuvitellut päätyväni tällaiselle alalle, mutta kliseisesti sanottuna elämä yllättää.

Nyt kun asun tunnin verran lähempänä Helsinkiä, olen viihtynyt siellä lähes joka viikonloppu. Yhtäkkiä Helsinki ei tunnukaan hirveän kaukaiselta ja vieraalta...melkein voisin kuvitella jonakin päivänä muuttavani sinne. Toistaiseksi se on kuitenkin vain kuvittelun tasolla. Viikonloppuna oli viittomakieliset filmifestarit Bio Rexillä, jossa pyörin vapaaehtoisena lipunmyyjänä. Aina kun on mukana vähän isommassa (tai miksei pienemmässäkin) viittomakielisten tapahtumassa, tulee niin voimaannuttava olo, sellainen tunne, että jes minähän olen osa tätä yhteisöä ja se on osa minua. Imelää, mutta joskus on pakko olla.

Viikonloppuun kuului myös Tukholman Dramatiska Högskolan viimeisen vuoden opiskelijoiden esitys Departure on Tour, joka oli älyttömän hyvä. Koin luultavasti koko tunneskaalan parin tunnin mittaisen esityksen aikana. Vau, heistä tulee jotakin. Tuskin maltan odottaa heidän lopputyötään keväällä... Muulloin olin rakkaan lapsuudenystäväni seurassa ja laitoimme sunnuntaipäivälliseksi possunlihapötköä, joka synnytti erimielisyyksiä. Kuuluuko sen olla kuivaa vai pehmeää? Tällä kertaa oli pehmeää, ehkä seuraavaksi sitten kuivaa ystäväni mieliksi.

Nyt on ehkä aika aloittaa sunnuntaisiivous...

-Aino-

P.S. Minä tahdon ylittää Atlantin meriteitse

The writing dead

U-S-K-O-M-A-T-O-N-T-A. Lähes neljä kuukautta ehti vierähtää, ennen kuin maltoin istahtaa läppärini eteen ja kirjoittaa vanhan tutun osoitteen: www.minunshangri-lani.blogspot.com. Nyt tuntuu siltä, että kaikki nuo tekstit on kirjoittanut joku toinen, ja sittenkin tiedostan hyvinkin vahvasti, että juuri minä olen nuo päivät elänyt ja niistä kirjoittanut. Olen itse ehkä vielä hämmästyneempi tästä kuin sinä, rakas lukijaystäväni.

Lopetin kirjoittamisen, koska tuntui siltä, ettei enää ollut kirjoitettavaa. Oikeastaan olisi tietysti ollut, mutta olin hämmentyneessä elämäntilanteessa, yhteishaku ja kaikkea. Haahuilin Ghanasta palattuani puolitoista kuukautta kotona tekemättä juuri mitään, vähän sosiaalipolitiikkaa ja viittomakieltä selaillen. Sitten olikin jo kesä, aurinko ja ylioppilasjuhlat (Ei minun, onneksi. Olenhan vanha ja viisas jo.) Kesä meni kirjastossa lajitellen kirjoja Molokin kidasta (kauniimmin kutsuttuna Tuomas-lajittelukoneesta), purjehtien halki Itämeren ja paimentaen lapsia leirillä. En odottanut tältä kesältä juuri mitään, mutta oli se sittenkin aika ihana, varsinkin kun sai seilata vanhalla kunnon kuunari Helenalla ja saavuttaa Århusin rannat. Toivon, että tapaamme jälleen mahdollisimman pian. Parhaillaan kökin yhä kirjastossa ja pidän lokerossani salaista kirjalistaa, johon laitan äkkiä ylös kaikki ne käsistäni vilahtavat kirjaparat. Listaan on eksynyt ainakin 940 päivää isäni muistina, Ja vuoret kaikuivat ja Huominen on liian kaukana. Tänään saatoin päätökseen uskomattoman inspiroivan kirjan nimeltä Villi vaellus, jonka on kirjoittanut Cheryl Strayed. Kyseinen nainen käveli Meksikon rajalta melkein Kanadan rajalle Pacific Crest Trailia sadan päivän ajan. Varsinkin kesäisin tästä blogista saattaa tulla vahingossa kirjablogi...se ei kuitenkaan ole tarkoitukseni. Sori. Kuitenkin, olen tuuminut, jos jossakin vaiheessa elämääni onnistuisin kävelemään saman reitin tai purjehtisin maailman ympäri tai reissaisin Afrikan ympäri Juha Vakkurin tapaan.

On ihan liikaa kaikkea kirjoitettavaa, voisi melkein kyhätä romaanin.

Tiivistän nyt vähän:

-Pääsin HAMKiin opiskelemaan muotoilua

-Pelkään ja jännitän

-Miten parannan maailmaa muotoilemalla?

-Olen innoissani!

-Meidän tulevan kämpän alakerrassa on yhteinen puusauna

Siinä kaikki tällä kerralla :)

Näkemisiin jällehen,

Cheryl Strayed-fani

P.S. "Eikö maailmanhistoria osoita, ettei elämässä ole romantiikkaa ellei ota riskejä?" -Mohandas Karamchand Gandhi

Jäi Togoon vain päivä elämää

Petin teidät. Kirjoitankin lisää, vaikka kökin yhä Länsi-Afrikan uumenissa. Keskiviikkona lähdettiin ajelemaan trotrolla pitkin rannikkoa kohti Denua. Kylässä hengailimme kaksi yötä ja siinä sivussa tsekkasimme Finlandia-klinikan, jonka omistaa tohtori Pual Nelson Nkegbe kyltin mukaan. Kyseinen lastenkirurgi on asunut Suomessa yli 30 vuotta ja työskennellyt TYKS:ssä, Mehiläisessä ja Raumalla. Kävimme myös katsomassa kehitysvammaisten työelämään valmentavaa koulua. Siellä ne vetelivät kangaspuilla upeita kente-suikaleita ja ompelivat kynnysmattoja, eikä joillakin ollut edes sormia. Koulun johtaja oli kovin kummissaan, kun kerroin hallitsevani viittomakielen lisäksi lukemisen ja kirjoittamisen ja nekin useammilla kielillä. "Raise the awareness", hoen itselleni, kun tulee eteen tuollaisia tapauksia. Joskus tekisi mieli vain olla hiljaa ja ehkä vähän kuolata. Olla vain tyhmä. Eikä aistivammainen, joka on vaivastaan huolimatta selviytynyt elämässään urheasti.

"Hyvä sirkusyleisö; saanen toivottaa teidät kaikki sydämellisesti tervetulleiksi illan spesiaalinumeroon. Uskokaa tai älkää, tässä hän viimeinkin on! Elävä kuuro, joka valmistui tavallisesta lukiosta, ja on ylioppilas! Eikä siinä kaikki, hän jopa sai hyvät arvosanat! Antakaa oikein raikuvat aplodit tälle kummajaiselle! Ai mitä? Raikuvat? Hehhehh, niin no. Öhöm... Seuraavaksi saanen esitellä seitsenpäisen yksisarvisen suoraan Borneon sademetsistä!"

Denun jälkeen vaihdoin matkaseuraa ja jatkoin matkaa rajan yli Togon pääkaupunkiin Lomeen. Siellä viihdyimme viikonlopun ja tänään lähdimme takaisin Accraan. Ghanassa "Jesus is alive", Togossa "Jesus est la vie". Hotellin vessassa oli bidee ja kylpyamme! Annoin siis eilen itselleni luvan vajota lämpimään kylpyyn ja lillua siinä niin kauan kuin huvitti. Patonkeja vedin napaani kiitettävän useita sekä nautin baobab-jäätelöä. Kauheaa kuraa! Kaiken kaikkiaan reissu oli loistava, vaikka siihen mahtuikin espanjankielisen lehden selailua sairaalassa erään seurueemme jäsenen malariaepäilyn takia. Tänään kun olimme lähdössä rajalle takaisin Ghanaan, päätimme ottaa mopokyydit. Ai että se oli hurrrrjan hauskaa! Sai viilettää pitkin rantabulevardia, jota koristi rivi kookospalmuja sekä hiekkaranta ja sininen Atlantti kera valkoisten vaahtopäiden. Togoon voisin palata, kunhan osaisin ranskaa enemmän...

Bienvenue au Togo,
mademoiselle Edith Piaf (eka ranskalainen nimi, joka tuli mieleen)

P.S. Kerron usein irrelevanttia tietoa
P.P.S. Irrelevantti tarkoittaa epäolennaista
P.P.P.S. Se ei ollut malaria
P.P.P.P.S. KOLME PÄIVÄÄ
P.P.P.P.P.S. Luin Piin elämän! Nyt olen sivistynyt

Se oli siinä, melkein

Minulla on ilmoitusluontoista asiaa: minä palaan kotiin yhdeksän päivän päästä, periaatteessa. Oikeasti olen kotona vasta yhdentoista päivän päästä. Tulkaamme siis tuolloin yhteen ja iloitkaamme harhailevan sieluraasun paluuta juurilleen. Vitsi vitsi, sulkeudun rakkaaseen vanhaan kämppääni marimekkopöytineen luultavasti kahdeksi päiväksi. Pitää ensin opetella vetämään tappofarkut jalkaan ja käyttämään tavallista suihkua. Sellaista, jolla voi itse säädellä veden lämpötilaa. Niin, en myöskään tiedä, saanko housut ylipäätään jalkaani vai ovatko kauniin ruskeat pikkuisenkarvasääreni jo immuuneja pitkälahkeisille vaatteille. Ehkä aloitan uuden kevätmuodin, jonka olennaiset elementit ovat likaisen väriset vaaleat minishortsit ja hikisen oloinen toppi. Erittäin tärkeitä ovat myös varvassandaalit sekä hikipyyhe. Oikeasti, täällä myydään hikipyyhkeitä ja moni vetelee niitä pitkin naamaansa keskittyen erityisesti nenän ja ylähuulen väliseen alueeseen (Onko sille omakin nimi? Koitin googlata, mutta löysin sen sijaan tällaisen faktan: 0,5 sentin pituinen väli on kuuma, yli 1 cm on turn off. Koskee vain naisia).

Toinen ilmoitusasia: tämä on hyvinkin mahdollisesti viimeinen blogikirjoitukseni pimeässä Afrikassa. Täällä muuten mustenee täysin iltaseitsemään mennessä ja aamukuudelta elämä voittaa jälleen kerran, sitten aamupala ja rooibostee kutsuukin. Päätin, etten osta nettiaikaa lisää, koska olen kuitenkin huomenna lähdössä viiden päivän reissuun, mikä tarkoittaa vaivaisia neljä päivää kotona ja minä todella toivon, että olen sen verran vapaa Facebookista ja iltalehti.fistä keksiäkseni muuta tekemistä pimeiksi hetkiksi. Noiksi pelottaviksi, yksinäisiksi hetkiksi...Tässä kohdassa veljeni astuu jälleen kerran kuvaan! Kiitos ja kumarrus sille, joka latasi siskorievulleen The Big Bang Theoryn kaudet 4 ja 5 vaihtelevantasoisilla ja -kielisillä tekstityksillä. Katsoin myös pari päivää sitten American History X:ää ja lähes pillahdin itkuun. Maailma on niin kovin paha, paha, paha, ja se Danny oli niin kovin lutuinen.

Tänään olen ollut ahkera ja tehnyt paljon vapaaehtoista työtä. Olen auttanut yhtä oppilasta kirjoittamaan kirjeen (Nepa, se on sinulle!) ja saattanut lopultakin loppuun Nepan ja minun aloittaman päivämääräkalenteritekeleen. Olen siivonnut ja tyhjentänyt puolet huoneestani, ensi viikolla tulee nimittäin uusi asukki. Olen myös pakannut tuliaisia laukkuuni ja aprikoinut, pitäisikö lähettää konttina Suomeen. Niitä tuntuu olevan välillä liikaa ja välillä liian vähän ja välillä ne vain ovat tyhmiä.

Kirjoittaminen on rankkaa, minä lopetan nyt Neiti Kevät-sanoilla (haluan osaltani auttaa teitä poloisia jouduttamaan kevään saapumista ja ehkä saman tien kesänkin). Minä muuten sanoin lokakuussa ensilumen tultua, että tästä tulee puolen vuoden talvi. On välillä rasittavaa olla aina oikeassa.

Hän on täällä taas
kuinka sua kaipasin
täällä taas
talven yli odotin
ja täällä taas
neiti kevät on tullut kaupunkiin

Murtuu huulet kylmän talven
kaiken alkaa hän uudelleen
jostain kuulen tutun laulun
hänen tiedän taas palanneen


Keväisin terveisin,
lentävien muurahaisten ja muiden ötököiden tappaja

P.S. Meidän kissa nimeltään Tikru on seinähullu. Täällä on kylmimmillään ehkä 28 astetta, ja sittenkin tämä skitso makoilee ikkunan vieressä juuri siinä, johon auringonvalo osuu. Jos käteni laittaisin samaan kohtaan, se höyrystyisi irti.

P.P.S. Tämä on ehkä viimeinen post scriptum täällä! Wow, te olette upeita ihmisiä ja rakastan teitä kaikkia, lähettäkää tänne paljon polkupyöriä ja jalkapallokenkiä

Kinda African spirit?

13 päivää kotiinlähtöön. Olisi pitänyt eilen hehkuttaa sitä, olisi saanut kirjoittaa "kaksi viikkoa", nyt pitää tyytyä tuohon tai sitten näihin: "viikko ja kuusi päivää", "puolitoista viikkoa ja rapiat päälle" tai "vajaat kaksi viikkoa". Eivät läheskään niin hyviä...

Mulla loppuu nettiaika huomenna, enkä ole varma, tulenko ostamaan lisää ja jos niin teen, milloinkohan ehtisin. Muutenkin on postauksia(inhoan tätä sanaa, muita vaihtoehtoja?) ja sähköposteja tullut kovin harvoin eli periaatteessa ei muutosta aikatauluun. Äiti (ja muut asianomaiset), äl(kä)ä siis halje(tko) huolesta, jos minusta ei kuulu vähään aikaan. Oon viime aikoina ollut hirveän netti- ja siivoushulluuden riivaamana. Orjallisesti käyn läpi kaikki Iltalehti.fi:n viihdeuutiset ja nyt tiedän, että Lindsay Lohan valehteli olevansa raskaana, se ruoja. Tiedän myös, että Olivia Palermo on chic, ja että nyt tulee sota. En tosin ole varma, minkä maiden välillä vai onko peräti kolmas maailmansota, mutta ainakin Pohjois-Korealla on näppinsä pelissä. Sitä en tosin saanut selville viihdeuutisista, olisikin ollut aika vinkeää.

Siivoushulluus ei ole lähtöisin itsestäni, miten ikimaailmassa voisikaan olla. Se tuli korkeammalta taholta... Nyt meillä on kolmen viikon loma ennen uuden lukukauden alkua, mutta koska tulin tänne vapaaehtoistöihin, en syventämään Kambodzhan rusketusta, jota ei ole, olen viime päivät siivonnut askartelukaappeja. Tulipa kaamea virke. Kolme päivää meni kolmen kaapin siivoamiseen, enkä vieläkään ole valmis. Niille, jotka erehtyvät ihmettelemään tätä, selitykseksi: en siivoa koskaan, mutta jos kerran on pakko niin se tehdään kunnolla, hyvin perusteellisesti, liiankin tunnontarkasti. Niin että lopulta kaikkien hermot ovat riekaleina. Luulen, että pidän luennon opettajille, kun he palaavat lomalta. Luennon aiheina ovat "Kuinka pestä siveltimet öljyvärin jäljiltä" ja "Siisteys ja järjestys helpottaa elämää ja creativity-tuntien pitämistä". Ehkä myös vetoan tunteisiin selostamalla, kuinka hiki huivissa puunasin joka ikistä vesivärinappia sekä lajittelin helmet isoihin ja pieniin sekä silitettäviin.

Nyt te varmaan pohditte, puhunko tosiaan Afrikan hengestä...enpäs puhukaan.

Nyt puhun. Hehehehhe. Tänään oli erittäin mukava päivä, koska sain ahmia täytekakkua, jossa ei ollut täytettä, Pringles-sipsejä, pääsiäisrakeita ja Snickersiä. Hyvää synttäriä vielä kerran, asianomainen. Illalla lähdettiin Kokrobiten rannalle kulttuuri-iltamiin, ja itse asiassa hangatessani hyttysmyrkkyä eienää-karvasääriini ajattelin, että olisi niin mukava jäädä ja torkkua Dostojevski seuranani. Onneksi lähdin kuitenkin mukaan! Parhaimpia iltojani täällä! Show oli ihan uskomaton, oli koko ajan "vautsi"-olo. Välillä meni jopa "VAUTSIVAUHÄRREGYYD":iin ja välillä oli sellainen fiilis "...meillä on tanhua ja teillä on tota". Alkuun oli enimmäkseen musisointia rummutuksen merkeissä ja sitten tuli eri tanssikuvioita mukaan, väliin heitettiin soololiikkeitä ja loppuun saatiin akrobatiaa. Otetaan mielikuvaharjoitus: raavas irokeesirastatukkainen mies tiukoissa leopardilegginseissä tekee spagaatteja joka suuntaan ja se on sittenkin ihailtavan ja kovan näköinen. Sen minä näin tänään! Eräs nainen teki niin uskomattoman liikkeen, että...vau. Tätä on vaikea selittää ja ehkä menee kaksimieliseksikin, mutta yrittänyttä ei laiteta. Hän oli siis kyykyssä ja takapuolensa oli jalkojensa viivalla ja lähes kosketti maata ja jotenkin hän onnistui hinkkaamaan itseään neljä metriä eteenpäin. Ja tietenkään en tänään ottanut kameraa mukaan, hieno homma. Tässä illassa oli mielestäni selkeästi ainesta African spiritiksi, ja olen onnellinen päästyäni näkemään ja kokemaan sen.

Hyviä öitä toivottaa
Afia (ghanalainen nimeni, koska olen syntynyt perjantaina)

P.S. Sanonta "yrittänyttä ei laiteta" tarkoittaa sitä, että henkilöä, joka on yrittänyt, ei moitita tai rangaista.
P.P.S. Tein yhteishaun! Minusta tulee sosiaalipoliitikkotaidehistorioitsijakirjallisuudenasiantuntijajohdonassistenttiympäristösuunnittelijakestäväkehittäjä. Hyvällä onnella ja lukutahdilla. Enimmäkseen kai onnella.

Hyvää päivää!

Vitsi, vitsi. Oikeasti kuvailin päivääni. Siihen kuului sileän, kuuman hiekan pihistäminen hotellin rannalta ja  baptistien hukutta(utu)misyrityksiä...ei nyt sentään. Puhun hirveitä. Ihmisiä siellä merellä kastettiin, ketään ei tapettu. Ja tuliaisten löytäminen serkulleni sekä rooibosteen hankkiminen. Loppuilta se vasta mukava olikin, kun Suomi voitti Venäjän kuurojen MM-lätkässä, ja kun kerran isänmaallisuuspisteeni olivat hieman huvenneet, maalasin naamani siniristilipuksi ja laitoinpa Facebookiinkin kunnon Suomifinlandperkele-kuvan.

julistetehoste onkin eri kiva

Sain myös ihastella ihastuttavan kumppanini ihailtavaa tukkapuskaa Oovoon välityksellä. Oma kamerani ei toiminut (auta, velikulta!) joten keskustelu jäi kovin yksipuoliseksi. Suomessa silti kuultiin karkkien pureskeluani ja hihittelyäni. Siinä tuoksinassa tajusin, että minä todellakin ikävöin kotiin. Ikävöin sitä, että voi vain astua ulos kotiovesta ja kävellä ihan mihin ikinä tekee mieli. Täällä se on ehdoton nounou. Obibinit voivat tulla ja siepata pienen yksinäisen vaalean obronin. Eilen kun käytiin Art centressä, siellä myytiin vimmatusti kaikenlaista krääsää ja joukkoon mahtui myös ne kuuluisat t-paidat typerillä teksteillä. Kambodzhassa oli "Same, same" ja selkäpuolella "but different". Hahhah! Toinen mestarinäyte oli "No fucking tuktuks for me today". Täällä taas oli jotakin niinkin hienoa, että oli vaikea jättää ostamatta: "Obroni + obibini = forever" eli suoraan suomeksi "valkoinen ynnä musta on yhtä kuin ikuinen".

Hyväksi päivän teki myös erittäin eriskummallinen tarjous: minua pyydettiin Miss Finlandiksi Miss Deaf International-kilpailuun Bulgariaan. Sanottiinhan jo viime kesänäkin, että kelpaisin missikilpailuihin, jos leikkauttaisin nenäni. Mutta luulenpa, että kieltäydyn kunniasta ja pidän oman nenäni ja pääni. Jos löytyy innokkaita ehdokkaita (18-35-vuotiaita) niin laittakaas tänne tulee nimiä, minä välitän ne eteenpäin ja teen teistä kuuluisia kaunottaria. Miehet pääsevät myös, sinne etsitään mistereitäkin!

Vielä yksi juttu... Vihdoin ja viimein ruotsin ällästäni on hyötyä! Aikomuksenani on nimittäin hakea Åbo Akademin konstvetenskapiin, ja kaikki hakijat pannaan kielitestiin, jos ei ole äidinkieleltään ruotsinkielinen tai ei ole kirjoittanut vähintään laudaturia keskipitkästä tai eximiaa pitkästä. Heja svenska!!! Äntligen! Inte språkprov för mig!! No niin nyt riittää nämä taidonnäytteet...(ei ole soveliasta pelleillä ruotsiksi, kun on Suomi juuri voittanut...)

Hyvää päivänjatkoa,

melkein Miss Finland

P.S. Olen lukenut Dostojevskia kiitettävät parisataa sivua, ja murha on ehtinyt jo tapahtua

P.P.S. Miss Deaf International-kisat järjestetään Bulgarian Sofiassa heinäkuun lopulla. Menkää ihmeessä ensin olympialaisiin ja sitten saman tien kauneuskilpailuihin

Grace is gone!

Kuinka moni on katsonut sen leffan? En minä ainakaan, mutta nimi kuulosti riittävän veikeältä otsikoksi tämänpäiväiseen postaukseen. Nepa on nimittäin lähtenyt. Nyt hän luultavasti ahmii masunsa täyteen kaikenlaisia suomalaisia herkkuja, enkä nyt tarkoita mämmiä ja lakkahilloa. Paitsi jos hän ihan oikeasti niitä lappaa suuhunsa, pitänee varmistaa asia häneltä. Tarkoitan tavismuonaa, jota saa Salesta. Oltermannia, Snellmanin leikkeleitä ja KUNNON MAKKARAA, sanoivat Iltalehden terveysuutiset mitä tahansa. Nyt tunnen suunnatonta kateutta ja iloa hänen puolestaan. Täällä totisesti oppii arvostamaan yksinkertaisimpia iloja, kuten läpinäkyvää pesuvettä (täällä se on enimmäkseen punaruskeaa lientä) ja toimivaa ovenkahvaa takseissa. Useimmiten kuski vetää ovet auki ihmeellisillä narusysteemeillä.

Mutta täällä on myös jotain, mitä Suomessa ei ole. Esimerkiksi pyöräilevät jäätelönmyyjät, jotka kaupittelevat Fanmilkiä ja lasilaatikoista myytävät pullapalloset, mm. Sekä tämä tietynlainen ilmapiiri. Ylpeys panafrikkalaisuudesta, omasta rodusta tai heimosta ja omasta uskonnosta on lähes käsin koskeltavaa. Esimerkiksikin eräs mies, jonka kanssa olimme joskus jutelleet, päivitteli "God's work is great!" kun kerroimme niinkin tylsän tieteellisestä asiasta kuin aikavyöhykkeistä. Kaikkialla on mainoskylttejä, jotka maalailevat toiveikasta ja vaurasta tulevaisuutta, tyyliin "Hope City Project", joka tarkoittaa rakenteilla olevaa pilvenpiirtäjää, johon keskittyy kaikki tärkeät IT-yritykset.

Täällä on myös itsestäänselvyys auttaa toisia. Siitä olen erittäin kateellinen... Kertaakaan en ole joutunut todelliseen kuseen, sillä on aina ollut joku, joka viittilöi oikeaan trotroon tai ehdottaa hyvää hostellia bussin myöhästyessä. Kerrankin eksyimme Nepan kanssa suunnistaessamme Paloma-hotellille ja sitten eräs mies ilmestyi ja suositteli taksia sinne. Pidimme kuitenkin pintamme, koska uskoimme sen olevan lähellä. Mies siis lähti saattamaan meitä hotellin ovelle asti. Tulikin hitusen pidempi kävelylenkki... Samaten myös kommunikointi on ollut naurettavan helppoa vaikka välillä sattuukin kummia tilanteita, kuten silloin kun Nepa kysyi trotro-asemaa, niin vastaukseksi saatiin "Du you marry" ja sitten vielä "Do you like poto". Täällä pystyy viittomaan "toilet" ghanan viittomakielellä ja sittenkin saatetaan oikealle ovelle.

Parasta siis nauttia vielä näistä viimeisistä viikoista, enää 24 päivää siihen kun olen kotona. Vähän kuin odottaisi jouluaattoa!

Hämmentynein terveisin,
Ibrahim's Shoe Doctor

P.S. Tämänpäiväinen minäni on suutari, joka korjasi ballerinani pilkkahintaan eli 60 sentillä
P.P.S. Panafrikkalaisuus ei rajoitu vain Afrikan valtioihin, vaan ulottuu myös esimerkiksi Jamaikalle

Hoosianna!

ostoskeskuksen vessan ovi

Tänään on palmusunnuntai ja senpä kunniaksi kirjoitan tänne listan kaikista uskonnoista/kirkoista, joita olen nähnyt täällä Ghanassa:

-juutalaiset
-muslimit
-presbyteerit
-katoliset
-apostoliset
-baptistit
-metodistit
-adventistit
-mormonit
-jehovan todistajat
-karismaattiset
-luterilaiset

Täydennystä tulee seuraavilla kirjoituksilla, jos löytyy uusia mainoskylttejä teiden varsilta. Kalastusveneiden kyljissä lukee "Jehovah Shaman" ja pakettiautojen takaovissa "God is Good" ja "Insha Allah" ja pikkupuotien seinillä "Ye hova is my Strenght" tai "Jesus is Great".

Otsikon hoosianna tarkoittaa suomeksi "oi, auta" tai "oi, pelasta". Juurikin sopivasti, sillä viime aikoina olen kokenut pieniä kriisejä liittyen ikääni ja elämänvaiheeseeni. Eilen uima-altaalle mennessämme pääsin lasten lipulla. Minä, joka olen kaksikymmentävuotias! Se ei kovin paljon paranna uskottavuuttani tulevilla työmarkkinoilla ja mahdollisilla opiskelupaikoilla... Ehkä olisi korkea aika ostaa jakkupuku ja Höglin korkkarit. Toinen kriisi on, yllätys yllätys, yhdyssana, 10 kirjainta pitkä, alkaa Y-kirjaimella ja loppuu U:hun...


...eli YHTEISHAKU. Kyseinen painajainen loppuu puolentoista viikon päästä. Listani on tällä hetkellä kovin säälittävä: taide ja kirjallisuus jyussa. Sinne olen pyrkinyt jo viime vuonna, mutta kuten näkyy, kökin Jyväskylän sijaan Ghanassa pelkät yo-paperit taskussa. Itse asiassa ne eivät ole taskussa, vaan hukassa. Ennen tänne tuloani etsin vimmatusti lukiotodistustani yhteishakua varten, mutta eipä löytynyt. Ajatella, että ainoa, mikä minulla on jäljellä, on yo-lakki. Onneksi sille tulee käyttöä vappuna...anteeksi, äiti. Äidistä tuleekin mieleen tuliaispussi, jonka sain käteeni toissapäivänä. Pussissa oli Jelly Beans-rasia, kaksi Tuplaa, kaksi Härskit sillit-pussia, Tyrkisk Peber-pussi, Väinämöisen Palttoonnappeja sekä pikku hammastahnoja Nepan kotimatkaa varten. Oi joi! Voitteko muuten uskoa, että olen säilyttänyt vaatekaapissani yli kuukauden ajan Fazerin Sinisen Marianne-patukkaa? Vaalin aarrettani, kunnes tunnen, että on oikea hetki syödä se. Sellaisen hetken pitää olla sininen, ehkä vähän ahdistunut ja surullinen. Sellainen hetki, jona tahtoo kotiin.

Nyt ei ole se hetki, sillä olemme Nepan kanssa menossa viimeistä kertaa yhdessä Kokrobiten rannalle palvomaan aurinkoa ja pulikoimaan Atlantilla. Tiistaina on aika toivottaa hänelle hyvää kotimatkaa ja onnea yhteishaun kanssa (onneksi olemme samassa Jehovah Shaman-veneessä, paitsi että sillä on jo ammatin paperit, pöh).


Virvon varvon tuoreeks terveeks tulevaks vuodeks. Vitsa sulle, palkka mulle!

-Noita-akka-

P.S. Kinder-munat ovat täällä sikakalliita :(

one month gone, one month to go

Tasan kuukausi sitten alkoi matkani kohti etelää ja tasan kuukauden päästä taas alkaa matkani kohti pohjoista. Pakko siis väkertää jonkinlainen postaus tähän, kun kerran on niin hieno otsikko.

Tuntuu ihan älyttömältä, että tosiaan kuukauden olen ollut täällä AFRIKASSA. Pitää välillä muistuttaa itseään, että juuri siinä maanosassa, jossa Pumba ja Timon seikkailevat ja siinä maanosassa, josta Lucy löytyi. Lucy on muuten yks ihmisen oloinen raato, jonka tutkijat sattuivat kerran löytämään. Tällä hetkellä yritetään viettää viikon lomaa Nepan kanssa, vaikkakin vaihtelevalla menestyksellä. Pikapyrähdys tänne Tamaleen oli kovin helppo, lentokoneella kesti tunnin ja vartin, kun taas bussilla olisi hyvinkin mennyt enemmän kuin vuorokausi. Ekan yön oltiin Asempa Lodgessa. "Official Ghana Guide" lupasi uima-altaan ja kaikkea kivaa, mut eipä ollu uima-allasta ku pieni uima-altaan muotoinen lammikko, jossa oli enemmän ölliäisiä kuin lodgessa vieraita (näimme yhden meidän lisäksemme). Seuraavaksi suunnattiin Moleen, paljon puhuttuun kansallispuistoon ja käytiin sekä kävely- että autosafarilla. Ekassa versiossa päästiin hämmentävän lähelle norsuja. Ei kuitenkaan päästy ihan niitten kärsiä taputtelemaan...joitakin antilooppeja ja villisikoja nähtiin myös. Mut ei kirahveja tai leijonia, noot :(

Tällä hetkellä majaillaan Alhassan Hotelissa, johon eräs ystävällinen Muni (ghanalainen, joka haluaa antaa hyvän kuvan ghanalaisista) saattoi luovutettuamme bussiliput enemmän toiveikkaille matkustajille kärvisteltyämme viisi tuntia muovituoleilla. Teoriassa siis meidän pitäisi olla nyt Bimbillassa, josta huomenna jatkettaisiin hyvällä onnella Hohoeen ja sitten sieltä putouksille. Käytännössä olemme yhä jumissa Tamalessa, Pohjois-Ghanassa, jossa sahel, islam ja sahara ovat in. No mutta huominen koittaa vielä...

Meidän lomallelähtö muuten tapahtui sen verran kiireessä (nukuin pommiin, ups), että emme ehtineet sheivata sääriämme rantakuntoon. Ghanalaiset ja muut obronit luultavasti ajattelevat, että suomalaiset ovat kovia natural lookin kannattajia.

Terveisin,
Karvasääri

P.S. Nimi Lucy tulee Beatlesin kappaleesta Lucy in the Sky with Diamonds, joka soi juuri sillä hetkellä, kun raato löytyi.

P.P.S. Vaahtokarkkipiirakka olis kova juttu.

Picture yourself in a boat on a river,
With tangerine trees and marmalade skies.
Somebody calls you, you answer quite slowly;
A girl with kaleidoscope eyes.

Cellophane flowers of yellow and green
Towering over your head;
Look for the girl with the sun in her eyes,
And she’s gone.

Lucy in the sky with diamonds!
Lucy in the sky with diamonds!
Lucy in the sky with diamonds!
Ah...

Follow her down to a bridge by a fountain,
Where rocking horse people eat marshmallow pies.
Everyone smiles as you drift past the flowers
That grow so incredible high.

Newspaper taxis appear on the shore,
Waiting to take you away.
Climb in the back with your head in the clouds,
And you’re gone.

Lucy in the sky with diamonds!
Lucy in the sky with diamonds!
Lucy in the sky with diamonds!
Ah...

Picture yourself on a train in a station,
With plasticine porters with looking-glass ties.
Suddenly, someone is there at the turnstile:
The girl with kaleidoscope eyes.

Lucy in the sky with diamonds!
Lucy in the sky with diamonds!
Lucy in the sky with diamonds!
Ah...

I need some pain killers.

Huomenna on äitini syntymäpäivä, onnea siis sille nyt etukäteen. Jos huomenna joudunkin koomaan…eilen käytiin klinikalla, ja multa otettiin pissanäyte ja verikoe. Ei löytynyt malariaa, eikä typhoed feveriä mikä se ikinä onkaan. Sen sijaan sain mukaani neljä eri lääkettä, ja nähtyään kauniin säihkysääreni (kaaduin pari päivää sitten soratiellä) lääkäri pakotti ottamaan vielä tetanus-rokotteen. Kahden viikon päästä, samana päivänä kuin Nepan kotimatka alkaa, pitää ottaa toinen annos sitä rokotetta. Olen yhä erittäin hämmentynyt siitä, etten saanut hysteriakohtausta eilen. Siis niin paljon neuloja kerralla enkä revennyt nauruun? Huomenaamulla odottaa taas verikoe, sillä lääkäri ei ollut täysin varma malariasta…hieno homma.

Viime viikonloppu oli harvinaisen hyvä ja terve. Käytiin Nepan kanssa Cape Coastissa ja pe-la välisen yön vietimme Biriwa-hotellissa, jossa oli ilmastointi, lämmin ja kylmä suihku, uima-allas sekä mielettömän upeat maisemat. Hotelli sijaitsi Atlantille viettävän pienen jyrkänteen päällä. Illalla söimme pitsaa ja pastaa naistenpäivän kunniaksi. Seuraavana aamuna kävimme pulikoimassa altaassa ja ottamassa kuvia typötyhjällä rannalla. Mieleeni juolahti jännittävä ajatus: jos jatkaisi rannalta viivasuoraan eteenpäin pitkin valtamerta, päätyisi lopulta Etelämantereelle. So weird! Päivällä jatkoimme matkaa Cape Coastin linnalle ystävällisten taksikavereiden saattelemana. He varoittelivat ”castle guysista” ja minun piti vielä varmistaa, puhuivatko he varkaista. Linna oli kaamean masentava ja samalla upea paikka. Näimme omin silmin tyrmät, joissa orjia pidettiin ennen Amerikoihin lähettämistä. Tyrmissä oli kolkon korkeat kiviseinät, pikkuruiset ikkuna-aukot ihan yläseinässä, niljakkaan kosteaa ja pilkkopimeää. Kauan emme pystyneet niissä tuntemaan historian havinaa, sen verran ahdistavaksi olo alkoi käydä.

Kotimatkalla Cape Coastista alkoi ukkostaa ja sataa kaatamalla eikä meidän bussissa tietenkään ollut vesitiiviitä ikkunoita. Matkustajat koettivat peittää pahimmat vuotokohdat huiveilla ja muilla liinoilla. Ei liene yllätys, että minä istuin ikkunapaikalla ja vaatteeni kävivät läpimäriksi toiselta puolelta huolimatta epätoivoisista yrityksistäni tukkia reikä omalla huivillani. Onneksi kuitenkin tunnelma oli afrikkalaiseen tyyliin letkeä ja rento ja jotkut jopa nauroivat. Kuten minä ja Nepa tajutessamme tilanteen koomisuuden.

Sunnuntaina oli edessä reissu Mampongin valtiolliseen kuurojen kouluun. Laitetaanpa päivän kohokohdat tänne tiivistettyinä: odotimme aamulla tunnin ”opastamme”, jonka oli tarkoitus tulla seuraksi Mampongiin ja näyttää paikkoja, hän kun oli entinen opiskelija sieltä. Eipä näkynyt häntä, joten jatkoimme matkaa kaksin. Siinä välissä varkaat ehtivät räplätä reppuni pikkutaskua ja pölliä sieltä Marimekon liskokuvioisen kukkaron, jonka sisällä oli rahaa kolmen euron edestä. Mampongissa pääsymme kouluihin (Junior High School ja Senior High School) evättiin, koska meillä ei ollut tarvittavaa lupalappua. Alistuneina kohtaloomme söimme lounasta kahden SHS- opiskelijan kanssa, jotka olivat luvatta meidän seurassamme. En tahdo olla uskontorasisti, mutta harvemmin Suomessa syö samassa pöydässä luterilaisen, muslimin ja Jehovan todistajan kanssa.

Huomenna toivon mukaan alkaa vihdoin matka kohti Molea ja sitä oikeaa Afrikkaa, mutta kuten on opittu kantapään kautta, pitää olla valmis heivaamaan suunnitelmat hiiteen tilanteen niin vaatiessa.

Ikävöivin terveisin,

Topi Toipilas

P.S. Päivän lääkeannokseni käsittää kuusitoista pilleriä.

Mittasuhteet kuntoon ja äkkiä!

Yksi minuutti on yhtä kuin kuusikymmentä sekuntia, niin yleisesti ajatellaan. Täällä kaikki on suhteellista ja sen sain kokea jälleen tänään, kun vedin draamatunteja joka luokalle vuorotellen. Jouduin hetkeksi matikan opettajaksi yrittäessäni selittää, että minuutissa on 60 sekuntia ja että second ei aina tarkoita järjestyslukua. Pieleen meni karmeasti, tuskanhiki alkoi valua nenäni päällä ja oppilaat luultavasti salaa miettivät minun olevan kummallinen tapaus kun draaman tunnilla selostin tuloksetta mittalukujen suhteita. Metrikin on täysin tuntematon käsite heille. Että joo yritä siinä sitten vetää leikkiä, jossa on tarkoitus arvioida, koska minuutti on kulunut. Yhden oppilaan arvaus oli muuten 13 sekuntia.

Mutta ilmeistä he tykkäsivät! Oli ihanaa, kun sai irvistellä ja näyttää hölmöltä, ja silti oli vakuuttavan ohjaajan roolissa. Kiitos suuresti sinä, joka lainasit minulle Sukkela suu, ketterä keho- ilmaisuharjoitusvihon, olisin ollut täysin hukkaliemipulassa ilman sitä.

Olen muuten ollut täällä 11 päivää malarialääkepakkauksen mukaan, jos siis olen muistanut joka päivä ottaa sitä. Luku lähestyy jo kahta viikkoa, ja tänään iski pieni pelko siitä, etten ehtisikään nähdä Ghanaa. Kaksi kuukautta on loppujen lopuksi lyhyt aika, jos meinaa nähdä Afrikkaa ja samalla tehdä töitä. Ensi viikonloppuna toivottavasti päästään kuitenkin Cape Coastiin (löytyy Afrikan tähti-lautapelistäkin). Tällä hetkellä olen eniten täpinöissäni mahdollisesta Molen reissusta, vaikka siitä tuleekin eittämättä sairaan kuuma, hiostava, ärsyttävä, pitkä ja turhauttava matka. Mole nimittäin on Pohjois-Ghanassa sijaitseva kansallispuisto, mikä tarkoittaa savannia. Siis savannia, jota näkee lähinnä Avarasta luonnosta! Moleen on matkaa Accrasta 24 tuntia, mutta tahdon uskoa että se on joka tunnin arvoista. Ja onhan aika melko suhteellista täällä, kuten alussa mainitsin. Kumpikohan tuntuu pidemmältä ajalta, 24 tuntia vai yksi vuorokausi?

Kunnioittavin terveisin,

Jocke Gustafsberg

P.S. Kofi Annan on täältä

P.P.S. Ghanan läntinen rajanaapurimaa on Cote d(mistä tähän saa heittomerkin!?)Ivoire

50 days to go

-->

Hyvää Kalevalan, suomalaisen kulttuurin ja Onnin päivää vaan kaikille.

Olen muuten ajatellut antaa jollekin lapsirukalleni toiseksi nimeksi Onni, se on niin söötti ja silti ainakin mielestäni siinä on jonkinlaista alakuloista melankolisuutta. It’s so me!

Vielä opettelen blogin kirjoittamista, en edes älynnyt, että jotakin voisin kertoa jopa lentomatkastani tänne. Sehän on niin tylsää luettavaa…

viimeisimpiä kuvia kotimaasta...

 Helsingistä Madridiin kanssamatkustajinani oli epäilyttävän paljon japanilaisia, ja eikös jälkkäriksi tarjoiltu Geisha-nameja. Finnair... Tuli erittäin absurdi ja outo olo, kun pitelin vaaleanpunaista pikku pötköä ja mietin vieressäni istuvia japanilaisia. Madridiin saavuttuamme odotin innokkaana sitä niin paljon puhuttua wifiä nyt kun oli ikioma älykäs puhelin taskussa. HAH! Madridissa kaikesta maksetaan, wifistäkin. Vietin yön kentällä netittömänä ja voin sanoa, ettei se ollut mukavaa. Ainoastaan mäkkärin penkit olivat tarpeeksi pehmeitä. Nuokuinkin siellä kolme kertaa läpi yön ja joka kerta siivooja tuli hätistämään. Viis omanarvontunnosta, pelkkä vartti nahkapenkillä oli jo luksusta. Olin tarpeeksi fiksu ottaakseni mukaan torkkupeiton, luultavasti hieman halvempi kuin eduskunnalla käytössä olevat… omani ostin nimittän Kambodzhasta kiskurihintaan eli neljään dollariin. 

Aamulla lähdin metrolla kohti Madridia ja päädyin (tarkoituksella) johonkin isoon puistoon. Siellä oli patsaita, iso lampi, palmuja, lenkkeilijöitä ja la Rosaleda, ruusutarha. Tosin ilman ruusuja… Kiertelin siellä lenkkarini märiksi ja hukkasin myös jossakin välissä metrolippunikin. 

Neiti Kevät on tullut kaupunkiin

Kävelin seuraavaksi Museo nacional del Pradoon, jossa huijasin ikäni ja pääsin sisään ilmaiseksi, sen verran halusin saada takaisin kadonneesta lipustani. Nyt on tilanne tasan, Madrid! Hullaannuin näyttelyihin, sain nähdä van Dyckiä, van Eyckiä, Goyaa, Botticellia ja RAFAELIA (aka Raffaello Sanzio). Uuh. Olin niin onnellinen siellä ja lähes suututti, etten ehtinyt nähdä kaikkea. 

Turistikuva del Pradosta

Pakotin kuitenkin itseni takaisin kentälle ja syötyäni siellä perunamunakkaan älysin, että mulla ehkä on pikkuisen kiire. Ehdin kuitenkin kiitettävästi koneeseen ja minä olin muuten ainoa vaalea nainen (voiko sitä sanaa käyttää, kun on täyttänyt 20?) lentoemäntien lisäksi. Rasismia tai ei, se oli hämmentävää, kun ei koskaan ollut ennen sellaisessa tilanteessa.

Ehkä huomenna kirjoitan jotakin oikeasti kivaa Accrasta. Let’s see.

Täällä ei horisonttikaan ole suorassa, johtuu erilaisesta elämänmenosta ;)

Hikisiä terveisiä,

Svante Rudolfsson

Uusi koti

Yritän ajatella, että tämä kyseinen majapaikkani on kotini seuraavat kaksi kuukautta, enkä ole vain vierailemassa...mutta se on hemmetin vaikeaa kun näköala viettää alas hiekkarannalle ja merelle ja kookospalmuille ja mutkitteleville joille ja punahiekkaisille teille. Vähän erilaiset maisemat kuin Suomen kotini sisäpihalla, jossa on roskiksia enimmäkseen ja 2796 pyörää lumen alla. Tänään oli päivälliseksi perunamuusia ja lihamureketta sekä suppilovahverokastiketta, joista viimeisimmän jätin suosiolla pois. You know, nirsoilu on mun juttu. Eilen taas paistettiin lettuja, mm. Nyt on ollut sähköt päällä yllättävän pitkään jo, ehkä pari tuntia. Luultavasti viikon ennätys. Tänään oli myös mun eka biitsipäivä ja kuvittelin Kambodzhasta saadun (olemattoman) pohjarusketuksen toimivan aurinkosuojana. HAH, sanon mä nyt jälkikäteen. Läträsin kyllä äidin neuvoille uskollisena aurinkovoidetta välillä, mutta kotiin palattuani totesin, että onpa punainen nenä jälleen kerran. Liiankin tuttu näky Kambodzhasta...

Kuulemma ei ole asiaa Suomeen, ellen ole ruskettunut. Luulen että menen Hki-Vantaan kentältä lähimmälle solariumille pariksi tunniksi. Lets see kuolenko melanoomaan. Pari epäilyttävän näköistä luomea on löytynyt kyllä...ai niin ensi viikolla tosiaan alkaa amk- ja yo-haku ja olen yllättäen edelleen hukassa. Tänään kun biitsillä kieriskellessä havahduin siihen, että ensi syksynä mahdollisesti istun luokassa opiskelijana enkä avustajana, iski pieni järkytys ja ahdistus. Muutan tänne pysyvästi ja alan myydä korviksia ja nilkkakoruja Ghanan väreissä niin kuin eräs kalifornialaisrouva, jonka tapasimme tänään rannalla. Hän on asunut täällä 25 vuotta ja sen totisesti näkee hänen ihostaan. Erityisesti dekolteesta.

Kärsikää paleltumista, minä kärsin mm. auringonpistoksesta, malariasta ja lämpöhalvauksesta.

Rakkaudella,
Petteri Punakuono

Ja taas sitä mennään

Tänään tunnustin syyllisyyteni: kerroin Facebook-kansalle henkilöllisyyteni. En olekaan ruotsalainen mies! Niiltä, jotka ovat viitsineet lukea aikaisempia tekstejä, pyydän mielipiteitä. Loukkaavatko tekstini suoraan jotakuta/paljastanko liikaa/ylitänkö korrektiuden rajan (no joo niitä niin sanottuja voimasanoja tulee viljeltyä melko usein...)? Minulle on tärkeää, että blogini herättää oikeasti ajatuksia, eikä vain närää ja paheksuntaa. Kyseessä on myös naamani säilyminen...olkaa siis kovin ystävällisiä ja kertokaa suoraan, jos olen onnistunut munaamaan itseni pahasti.

Tällä viikolla olen liukuvärjäyttänyt tukkani, täyttänyt 20, tehnyt lohivoileipiä kahvioon, leikkinyt partiossa Kim-leikkiä, syönyt pannukakkua, istunut Alvarissa, maalannut omin pikku kätösin kortin ystävän(!) valmistujaisiin sekä nuokkunut yöbussissa Helsingistä Turkuun. Tänään olen pakannut ja samalla kohdannut kummallisen ongelman: saan ottaa 46 kilon edestä tavaraa ja olen onnistunut haalimaan vasta melkein 20 kiloa. Laukku on jo mukavan täysi, mutta rinkka ammottaa edelleen tyhjyyttään. Ehkä otan sen selkääni vain näön vuoksi, jotta näyttäisin katu-uskottavalta. Laukkuun on eksynyt nyt muun muassa hapankorppuja ja rutosti suklaata sekä Septidin, johon liittyy kiva anekdootti. Viime sunnuntaina vietettiin synttäreitäni sukulaisten kesken ja lahjat liittyivät pääosin Ghanan reissuuni. Septidinin antoi viisivuotias serkkuni, joka oli vielä selittänyt sen käyttötarkoituksen: leijonien puremien puhdistukseen. Hyvä kun on noin järkevä ja huolehtivainen sukulainen, ei tullut itselle mieleen ollenkaan.

Tänään olen saanut myös nauttia kolmen lajin illallista a la Jusa. Alkuruoaksi oli paistettua juustokäärylettä, pääruoaksi naudan ulkofileetä mediumina ja seurana fetasalaattia sekä maalaislohkoperunoita chili con carnen kera. Jälkiruokana mutakakkua kermavaahdolla. Luojan kiitos, että älysin luovuttaa keittiön kokonaan Jusalle (pysyvästi, jos sille sopii).

Nyt seuraavaksi pyydän anteeksi siitä, etten aio ainakaan tänään vuodattaa yhtään mitään Kambodzhan reissusta. Syynä on se, että mulla on yhä pakkaus kesken ja Kambodzha oli kovin tyhjentävä. Tai siis voisin oikeastaan kirjoittaa siitä romaanin, mutta ei yksinkertaisesti ole aikaa nyt. Sori. Ehkä jonakin kauniina ja kuumana päivänä lähellä päiväntasaajaa.

Huomenna lähden tosiaan Ghanaan ja oleilen siellä tasan kaksi kuukautta. Etsin ehkä samalla itseäni tai jotain sellaista... Olisi jo pikkuisen kiire, sillä amk- ja yliopistohaku alkaa melko pian. Hups, olen tainnut jälleen pelata korttini väärin. En muutenkaan ole kovin hyvä korttipeleissä, mutta Blokuksessa olen haka!

Yours Sincerely,
Aino

P.S. Yom HaShoahia eli juutalaisten vainojen muistopäivää vietetään tänä vuonna 8.4.