Se on menox sanoi Annie Lennox

Alle 45 tuntia niin ollaan lentokoneessa, hyvällä lykyllä. Koska huomenna on 12.12.-12, pitää käydä häissä vielä, mutta on sekin ihan tyylikäs tapa jättää hyvästit hyisen kylmälle kotimaalle. Pakkaus ja ns. lähtösiivous on vielä hieman vaiheessa, ja joidenkin nettisivujen mukaan pakkauksesta on tullut joillekin rakettitiedettä. Mä en kestä, tiedän kuitenkin huomaavani matkalla, etten ole käyttänyt puoltakaan tavaroistani. Nyt pitäis siis karsia kamat puoleen, mutten pysty. Ehkä hienoin juttu, joka rinkkaan eksyi, on riippumatto hyttysverkolla. Sitä en ainakaan jätä kotiin, pitää saada hienoja kuvia auringonlaskusta ja riippumatosta Aurinkomatkojen mainosten tyyliin. Se on vissi.

Kun tänään kävelin makkariin ja katsoin rinkkaani ja Ikea-kassia hetken, iski hirveä paniikki ja oli pakko juosta peiton alle. Tuntui liian kauhealta, hullulta ja absurdilta, että ylihuomenna olisin matkalla Kaakkois-Aasiaan. Se on niin kaukana! Lähes Kaukoitää! En näe Dianaa, Dodia tai asuinkumppaniani neljään pitkään viikkoon...minä en pysty tähän. Olen nössö. Haluaisin nyt viettää jouluaaton mummolassa napsien kylmäsavulohta ja tillistä perunaa, enkä jotain epämääräistä, friteerattua ja kuivattua skorpionia tai jauhomatoa.

Yritän kuitenkin sopeutua ajatukseen, että vaeltelisin shortseissa ja topissa tiirailemassa Angkor Watia.

Heippa siis, kamut. Mahdollisesti tukehdutan teitä kateuteen postaamalla jotakin perin kivaa sieltä Kaukoidästä, mutta pahemmassa tapauksessa nähdään ensi vuonna.

Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta,
Pelle Ivarsson

P.S. Jos maailma loppuu, kuolen kaukana teistä

So Little Time

Että minä inhosin sitä kirjasarjaa. Olin niin kateellinen Mary-Katelle ja Ashleylle, jotka kirjoissa olivat Riley ja Chloe. He saivat hengailla koulun jälkeen MALIBUN hiekkarannoilla, ja heidän isä asui rennon boheemisti asuntovaunussa. Heillä oli cool ja makea ystävä nimeltä Sierra Pomeroy, joka ei oikeasti ollut Sierra, vaan ihan vain Sarah. Tytöillä oli aina huippuhauskaa, ja he olivat aina kauniin ruskettuneita ja solakoita rantamisuja, joiden suurimpiin ongelmiin kuului mm. upeahampaisen pojan oikeaoppinen iskeminen tai muuta vastaavaa. Älkää antako lastenne lukea tätä sarjaa, masentuvat vain entistäkin enemmän.

Mutta oikeasti valitsin tuon otsikon siksi, että tajusin (tajuan paljon asioita nykyään) taannoin, että olen yhteensä lähes tarkalleen kahdeksan viikkoa Suomessa ennen lähtöä...-ei niin pimeään- Afrikkaan. AFRIKKAAN. Sehän on lähes yhtä kaukana kuin...no, se on kuitenkin hyvin hyvin kaukana. 9011,5 kilometriä ja noin 789064 valtiota välissä rupuisesta kotikaupungistani suureen ja mahtavaan Accraan.
Ghana on myös pelottavan lähellä kaukaista pitämää asiaani: ekvaattoria (sivistymättömät: päiväntasaaja, se kuvitteellinen viiva, joka jakaa maapallon pohjoiseen ja etelään). Mikä tarkoittaa, että siellä on muy caliente toivon mukaan :)))))))))



Savannia ja trooppista sademetsää, mm.

Entäs sitten tasan kolmen viikon päästä odottava kohde? Trooppista monsuuni-ilmastoa eli EI villasukkia kolmeen ja puoleen viikkoon...Pekingissä on sitten vähän eri juttu naah. Olen nyt jo heittänyt Ikea-kassiin kaikkein rupuisimmat H&M-kuteet, haisevaa aurinkorasvaa ja hyttysmyrkkyä. Enää pitäisi hankkia käsidesiä ja passikuvat ja muistaa hommata Ghanan viisumianomus Tanskaan. Sitten se on hasta la vista baby...

...siihen asti pitää jaksaa vaivaiset 7 työharjoittelupäivää! My God, voiko ihminen olla onnellisempi (tästä näkee, kuinka motivoitunut olen työstäni)

Ai niin, meillä on nyt joulukuusi! Sillä on mittaa lähes metri, ja se on karistanut noin 358 havua lattialle, karvanlähtö ennen joulua. Josko siihen tulisi vielä komeammat, vihreämmät ja tuuheammat uuteenvuoteen mennessä asuinkumppanini iloksi. Meidän ensimmäinen ja oikea kuusi. Pitänee keksiä sille nimi, onhan meidän sitruunapikkuisillamme nimetkin Englannin kuninkaallisten mukaan, Diana ja Dodi. Diana voi muuten melko huonosti tällä hetkellä : (

Feliz Navidad,
Håkan Persson

P.S. Aku Ankan toinen nimi on Fauntleroy.

Hups

Taisi vierähtää pieni tovi edellisestä postauksesta...too much to do, eikös se ollutkin yleisimpiä syitä siihen. 29 päivää, naurettavan vähän enää. Välilaskupaikassamme Amsterdamin lisäksi eli Pekingissä on muuten perkeleen kylmää tammikuussa, ja minä kun olin suunnitellut heivaavani toppatakkini Helsinki-Vantaan lentokentällä kuskilleni. Voi huidella jopa -10 asteen pakkasilla, njet. Toisaalta ehtii sitten sopeutua Suomen ilmastoon, ettei vituttaisi liikaa palata Pohjolaan, josta on joulukrääsät jo (toivottavasti) poistettu. Olen pähkäillyt takin lisäksi sitä, pakatako mukaan 28 pikkuhousut...en edes omista niin monta.

Toinen pähkäilyä vaatinut asia on uudenvuoden viettopaikka: Thaimaa, Laos vai Vietnam. Jokainen kohde on tähän mennessä saanut melko tasaväkistä kannatusta. Ensin olin ajatellut Vietnamia, sitten Thaimaata ja lopulta Laosia. Nyt ajattelen kaikkia. Jouluaatto on kuitenkin suhteellisen selvä: jossain Sihanoukvillen edustalla, ellemme päädy jollekin Laosin 40 000 saarelle.

Aloitin joulun toissapäivänä. Ostin glögiä ja piparitaikinaa ja söin lähes kaiken yksin. Seuraavaksi voisi ehkä harkita minimaalisen pienikokoista joulusiivousta...jos jaksaa. Tänne on myös tulossa ihkaoikea kuusi, sellainen joita kasvaa metsässä, ja pääsen vihdoin kokemaan neulasten putoamisen riemua. Ehkä jopa löydän niitä maton alta kesäkuussa! Jouluni tulee kestämään melkein kaksi kuukautta, aika mahtavaa. Teen luultavasti huomenna joululahjatoivelistan, jossa vakkareina on mm. maailmanrauha, ilmastonmuutoksen pysähtyminen, köyhyyden poistaminen ja niin edespäin. Toivon myös tyynyliinoja sekä uuden, toimivan mikron. (Kuulun mikroaaltouunikansaan, mutta boikotoin Saarioisen jauhelihapitsaa sen pahan hajun takia.)

Huomenna tulee myös vuodatusta, jos ehdin/pystyn/jaksan.

Season Greetings,
Bengt Allansson

P.S. Erin Brockovich (siis se oikea, ei Julia Roberts) on lukihäiriöinen

Riesana maailmantuska

Tunnen lähes päivittäin maailmantuskaa melankolian lisäksi. Se on rasittavaa varsinkin silloin, kun yhtälöön lisätään vielä nuoren ihmisen epätoivoisuus. Kuvittelen, että minun kuuluu pelastaa maailma kaikelta pahalta ja vähän äkkiä ja sitten kun tajuan, että ei ole resursseja, ei oikeita suhteita, ei selkeitä päämääriä, tulen surulliseksi.

Yritän kuitenkin edes jotenkin lieventää tätä maailmantuskaa. Lähden esimerkiksi ensi vuoden puolella vapaaehtoistöihin Afrikkaan, ja opintoni tulevat mitä luultavimmin liittymään maailmanparantamiseen. Pitää vain päättää, mikä ala on minulle Se Oikea...onneksi vielä on vähän aikaa.

Maailmantuskaa tunnen siitä, että Kosovon kuuroista 60% ei osaa lukea.

Melankoliaa tunnen siitä, että asiat työharjoittelupaikassani on nyt niin päin helvettiä, etten tiedä kuuluisiko itkeä vai suuttua. Eräs tuttavani oli muutama vuosi sitten sanonut, että haluaisi vaihdattaa koulun nimen. Ajattelin tuolloin, että ei kai sentään. Sehän kunnioittaa perustajamme, merkittävän henkilön muistoa. Tällä hetkellä samastun vahvasti tuttavaani. Mielestäni on suorastaan naurettavaa pitää kyseinen nimi, kun mikään ei koulun seinien sisäpuolella näytä samalta. Häviävän pieni ryhmä koulussa enää edustaa tätä nimeä. Voisin jopa panna pääni pantiksi siitä, ettei puoletkaan nykyisistä oppilaista (tai opettajista) tiedä tasan mitään nimen takana olevasta miehestä.

Epätoivoisuutta tunnen siitä, kun lähes päivittäin havahdun ajattelemasta "Mitä hittoa minä täällä teen?". Opettajainhuoneessa oli pilakuva kiinnitetty seinään. Kuvassa tärkeän oloiset ihmiset keskustelivat siitä, kuinka vähentää lasten ja nuorten syrjäytymistä ja niin edespäin. Viimeisessä puhekuplassa luki suunnilleen näin: koulunkäyntiavustajat pois kouluista. Olen niin samaa mieltä. Turhauttavinta tässä on se, ettei oikein tiedä, onko enemmänkin haitaksi kuin hyödyksi lapselle. Työni on naurettavaa.

Ei mutta, tasan 5x7 päivää hevosenleikkiä enää! Hain tänään meningokokkirokotteen ja sain kokea ihanaa asiakaspalvelua: farmaseutti KUMARSI minulle.


Grüsse aus Nowhere,
Me

P.S. Uuteenvuoteeni on neljä tuntia enemmän kuin teillä, jotka jäätte Suomeen hahhaha.
P.P.S. Llanfairpwllgwyngyllgogerychwyrndrobwllllantysiliogogogoch on maailman pisimpiä paikannimiä. Tarkoittaa suunnilleen tätä:  Pyhän Marian kirkko valkoisen pähkinäpuun lähteellä villin pyörteen lähellä pyhän Tysilion kirkolla punaisella luolalla
P.P.P.S. Kirjoitin nimen ulkomuistista!

Se on koko ajan lähempänä!

Mikä on koko ajan lähempänä? Huominen, maailmanloppu, Taiston nimipäivä, Tulosruutu tai pitkä lentomatka. It's up to you. Minä valitsen viimeisimmän, johon on noin 37 päivää. Enää pitäisi

- löytää matkavakuutuskortti
- hakea meningokokki-rokote
- antaa äidin piikittää sitä

Tässä olikin suunnilleen kaikki pakollinen, muu on sitten vain turhanpäiväistä näpertelyä. Reissuraporttini on tältä päivältä ohi, nyt siirryn vuodatusvaiheeseen. Kyseisessä luokassa, jossa oleilen välillä työharjoittelussani, opettaja on kirjoittanut taululle pilkunnussijan painajaisia: sekuntti ja Star Wards. Hyvä luoja, saako hän todellakin palkkaa neljänneksen 10 000 eurosta kuukaudessa siitä, että opettaa lapsille sekunnissa olevan kaksi T:tä? Kuraa, sanon minä. Ei edes tiennyt Beybladea...luuli jopa Wiitä Weeksi. Ja mitä vielä! Liitutaululla on paperiset kädet, joista toisessa lukee V ja toisessa O. (Pahviaivoille tiedoksi: V niin kuin vasen ja O niin kuin oikea). V-käsi on VIHREÄ ja O-käsi PUNAINEN! Syytettäköön tätä kyseistä opettajaa, kun hänen oppilaansa vuosien kuluttua ajavat veneellään päin karikkoa.

Heja bättre folk huomisen ruotsalaisuuden päivän kunniaksi!

Hälsningar från här,
Per Magnusson

P.S. Pidän nimistä Ragnhild, Dagny ja Saga (olen piilovadelmavenepakolainen?)
P.P.S. Astrid Lindgren kirjoitti Peppi-sadut aluksi vain tyttärelleen
P.P.P.S. Minä, joka en (muka) koskaan itke, itkin vuolaasti lukiessani Mio, poikani Miota ja Veljeni Leijonamieltä

Aikuisten oikeesti

42 päivää lähtöön. Määränpääni on 8493,4 kilometrin päässä kotikaupungistani. Keltakuumerokote tekee kipeää. Tuntuu siltä, että vasenta olkaani on hakattu vasten betonilattiaa...ihan kuin tietäisin, miltä se tuntuu. Tänään ruokaillessani nauroin melkein ääneen tajutessani, etten ole tekemässä mitään kouluesitelmää matkakohteestani. Tähän mennessä olen kolunnut kaikenlaiset matkablogit, -kertomukset ja -oppaat ja tiedän nyt lähes kaiken siitä maasta. Mutta että tulen pakkaamaan rinkkani topeilla ja shortseilla? Nousen Amsterdamiin lähtevään koneeseen Helsinki-Vantaan lentokentällä? Vaihdan konetta Pekingiin lähtevään? Vaihdan siellä taas ja laskeudun lopulta Phnom Penhiin? (Yleissivistystä: se on Kambodzhan pääkaupunki)
Naurettavan absurdi ajatus! Viettäisin muka jouluaaton Sihanoukvillen edustalla ja uudenvuoden kenties Vietnamin puolella.

Asiasta rasiaan, tiedättekö tunteen, kun vastaan kävelee seitsenkymppinen rouvashenkilö, jolla on kallis jakku ja tyyriit mutta mauttomat kultakorut sekä pikkuruiset ryppyiset huulet punassa? Osaisitteko kuvitella, millaisen tuoksupilven kera kyseinen nainen kulkee? Minun upouusi aurinkovoiteeni haisee siltä. Olin onnellinen, että olin löytänyt sattumalta rasvan, jossa oli vähän itseruskettavaa (ei mahda mitään, hieman ulkonäkökeskeinen kansalainen kun olen), 50:n suojakerroin JA se oli vieläpä vedenkestävä. Mutta hyi olkoon sitä lemua, joka tunkeutui herkkiin sieraimiini. Ihan kuin olisin ollut Benidormin senioridiskossa. Sierain tuntuu muuten aika rumalta sanalta. Rään kotipesä.

Heihei

P.S. Picasson koko nimi on Pablo Diego Jose Francisco de Paula Juan Nepomuceno Maria de los Remedios Cipriano de la Santisima Trinidad Ruiz y Picasso

Ihan perseestä.

Mielestäni on ihan perseestä, että Suomi taantuu. Meidän koulussamme, jossa nyt olen töissä, näkee päivittäin niin sanotun tasa-arvon polkemista ja perusoikeuksille nauramista. Tähän vielä kerron, että on kyllä vaitiolovelvollisuus ja niin, mutta toivoakseni en joudu vankilaan tästä vuodatuksesta. Itse asiassa olisi aika mahtipontisen huomiotaherättävää, jos istuisin kalterien takana sen takia, että rikoin vaitiolovelvollisuuteni. Sitä paitsi en ole paljastanut henkilöllisyyttäni vielä tässä vaiheessa ja kouluja on onneksi Suomessa riittävän monta.

Jatkan siis vuodatustani. Mielestäni on ihan perseestä, että jopa itsestäänselvinä pidetyt asiat ovat kuralla, vielä enemmän kuralla nyt kuin kymmenen vuotta sitten, jolloin itse istuin vielä pulpetti edessäni ja uskoin loistavaan tulevaisuuteen.

1. Luokassa on x määrä oppilasta, z määrä heistä erikielisiä kuin muut ja nämä oppilaat on sijoitettu luokkaan epäedullisesti niin että nämä eivät kykene kommunikoimaan keskenään tai edes näkemään toisiaan.

2. Opettajan tehtävänä ei ole tulkata toisten sanomista, joten kyseiset oppilaat jäävät ulkopuolelle, eivätkä pysy perillä tilanteesta. Minä en pysty auttamaan asiaa, koska itsekin kuulun tähän kielivähemmistöön.

3. Kyseessä on integroitu luokka, jolloin opettaja käyttää opetuksessaan kahta kieltä yhtaikaa. Näin kumpikin kieli kuitenkin kärsii laatuvajeesta, eikä näin ollen voida taata oppilaiden saavan opetusta omalla äidinkielellään.

4. Luokkaan mahtuu monta erilaista oppilasta. Mielipiteeni on se, että varianssia on liian paljon, jolloin opetuksen taso kärsii. Vaikka kyseessä onkin erityiskoulu, on uskomatonta kuinka niin eritarpeiset oppilaat on "onnistuttu" sullomaan samaan luokkaan ja samaan opetussuunnitelmaan.

Ihan perseestä, vai mitä? Nyt olen esitellyt ongelman ja havainnollistanut sitä. Tässä vaiheessa kuuluisi pohtia ratkaisuja. Olen ajatellut jutella opettajalle, mutta tunnen silloin ylittäväni valtuuteni. Olen pelkkä kouluttamaton työharjoittelija, jonka ikä on vielä naurettavan pieni. Jos kuitenkin odotan ja lähden opiskelemaan politiikkaa tai oikeustieteitä ja palaan seitsemän vuoden päästä, moniko lapsi siinä ajassa ehtii kokea identiteettikriisin, tuntea arvottomuutta ja syrjäytyä valtavirrasta täysin turhaan?

Vertaitkevin terveisin,
Minä

P.S. Shangri-La on fiktiivinen paikka Himalajan vuoristossa. Siellä vallitsee utopistisen täydellinen harmonia ja minä yritän päättää, millainen olisi minun Shangri-Lani.

Second Hand

Koska otsikko on tuollainen, kirjoitan tämänpäiväisen tekstin pelkästään vasurilla. Ihan kuin ei olisi järkevämpääkin tekemistä. Kävin tänään sairaanhoitajalla ja sain ajan A-hepatiitti- ja keltakuumerokotuksiin. Hyvä luoja, jo ajatus neulasta kuvottaa. Kun lävistin (tai yritin ainakin) itse korvaani reikää, sain hysteriakohtauksen. Nauroin katketakseni veren virratessa hiuksilleni, paidalleni, kenkähyllylle, postipinolle ja eteisen matolle. Tästä huolimatta kropastani löytyy 9 reikää. Siis tekemällä tehdyt. Luulen, että jokaisen sisällä asuu pieni masokisti, jotta elämä ei tuntuisi liian kivalta. Näin siitä on helpompi luopua. Ei kun...

Whatever, 49 päivää tropiikkiin. Tätä kirjoittaessani ulkona tupruaa lunta. Hetkinen, Etelä-Suomessa ja lokakuussa? Nyt on kyllä maailmankirjat vinksinvonksin tai ainakin heikunkeikun. Sen näkee jo siitä, että minä syön fetaa, aurinkokuivattua tomaattia ja punasipulia. Minä, vanhempieni ja toisten vanhempien murheenkryyni, peruskoulun opettajien harmaiden hiusten ja keittäjien sydämentykytysten aiheuttaja, ruokaympyrän perivihollinen, syön halloumia, cheddaria ja jopa paprikaa pienissä erissä.

With love,

Me

P.S. <-- tulee sanoista post scriptum eli jälkikirjoitus

P.P.S. en edelleenkään siedä purkkihedelmiä

Alussa oli sana.

Tervehdys, minä.

Tänään on 24. lokakuuta vuonna 2012. Kello on 22:17 ja Borgiat alkaa pian. Tänään on hyvä päivä aloittaa bloggaaminen. Kyllä, uskomatonta mutta totta. Minä, jonka hienoin tekniikkavempain on sähköhammasharja ja joka ei erota 3G:tä 3S:stä, lankesin blogien ihmeelliseen maailmaan. Syynä on se, että minulla on paljon asiaa. Ajan ratas rullaa pikavauhtia ja kiihtyy perkeleen nopeasti, ja ellen hyppää kyytiin, jään alle ja hautakiveeni (tai siis hautalasiini, siitähän on tulossa suurta huutoa) kaiverretaan unidentified walking object.

Tänään on myös YK:n päivä. Kuinka moni tiesi, että yksi päivä vuodesta on omistettu tupakattomuudelle tai leskeille? Tästä onkin hyvä siirtyä selostamaan blogini pääasiallista sisältöä: nippelitietoa, vääryyksien julistamista, lievästi provosoivaa tekstiä ja vähän asianmukaista hehkutusta ja ahdistusta paljon puhutusta nuoruudesta. Jos tämäntyylinen ei ole kuppisi teetä, lisää siihen maitoa. Sitten se on minun kuppini teetä.

Tänään on tosiaan mitä mainioin päivä pitää avajaispuhe: enää 50 päivää tropiikkiin. Koulussa käsiteltiin sanaa tropiikki, kovin moni ala-astelainen ei sitä vielä täysin ymmärtänyt. Näytettiin kuvia palmuista ja valkoisista hiekkarannoista, ja minä myhäilin salaa satulatuolillani, että sinne minä olen lähdössä.

Rakkain terveisin,
Minä

P.S. Piipappa-Lupa on paikka, jossa puissa kasvaa spagettia