Kirje lapsiasiavaltuutetulle

Heräsin tunti sitten (kello on nyt 9:05) ja ajattelin, että ei hitto. Mulla oli vajaat puoli tuntia aikaa suoriutua kouluun. Suihkun jälkeen katsahdin kalenteriin ja hymy nousi korviin. Mallista piirtäminen alkaakin vasta puoli kaksi! Tällaisina hetkinä suorastaan huokaisee helpotuksesta ja kiittelee hyvää tuuriaan tai oikeastaan huonomuistisuuttaan. Nyt onkin oivallinen väli jakaa enemmän tai vähemmän painavaa asiaa neljälle seuraajalleni.

Lupailin viimeksi, että kertoisin mitä kirjoitin lapsiasiavaltuutetulle. Joka koulussa on opettajia, jotka eivät niinkään ole yhtä pidettyjä ja suosittuja kuin toiset. Meilläkin esikoulussa jo valitettiin kaverin luona sisaruspedissä tyhmistä opettajista ja avustajista. Leireillä ja muissa isommissa tapahtumissa tulee usein se hetki, kun kaikki intoutuvat tarinoimaan yhteenotoistaan koulun henkilökunnan kanssa. Jotkut tarinoista ovat jo saaneet legendan tittelin. Viime aikoina olen kuitenkin ymmärtänyt, että meidän tarinamme saattavat erota jonkin verran niistä, jotka syntyivät niin sanotusti valtaväestön kouluissa.

Käsi ylös, jos olet joskus valittanut toisille, että opettajasi viittoo huonosti. Käsi ylös, jos olet joskus valittanut toisille, että opettajasi ei saa selvää sinun viittomisestasi. Käsi ylös, jos olet joskus valittanut toisille, että opettaja ei ymmärrä sinua tai ei usko sinuun. Käsi ylös, jos olet huomannut, että kuulevalla naapurillasi on ihan erilaiset koulukirjat etkä ollut ihan varma siitä, miksi. Käsi ylös, jos sinulla on ollut joskus tylsää tunnilla kun opettajan täytyi opettaa samassa luokassa olevaa kavería, joka ei kuitenkaan ollut samalla luokalla. Okei, nyt mulla ainakin menee jo jumppaamiseksi.

Viimeiset pari vuotta olen ollut jonkin verran tekemisissä lasten ja nuorten kanssa koulussa, leireillä ja kerhoissa. Nämä tarinat ovat pysyneet, vain kertojat ovat vaihtuneet. Oikeastaan jotkin tarinoista tuntuvat olevan vielä pahempia kuin ennen. Olen alkanut pohtia, pitääkö niiden tosiaan olla vakiona. Pitääkö kouluissa todellakin vallita sellainen henki, että opettajat on perseestä, koska eivät tajuu mitä sanotaan. Mieluummin toivoisin sellaista, että opettajat on perseestä, koska ne on niin kalkkiksia eivätkä tajuu noin yleisesti. Päätin siis kokeilla kansalaisaktivismia ja kirjoitin kirjeen, jossa kerroin muun muassa tästä. Kirje on lähetetty viime viikolla Maria Kaisa Aulalle, joka toimii lapsiasiavaltuutettuna Jyväskylässä. Kirjeestä tuli lähes kolmesivuinen ja sanoja meni yli tuhat. Ärsyttävää, ettei lukiossa koskaan ollut äidinkielen esseiden kirjoittaminen näin kiinnostavaa.

Alla on kirjeeni, jonka olen kirjoittanut yksin edustaen itseäni, joten se voi hyvinkin sisältää inhimillisiä virheitä. Saat lopettaa lukemisen tähän, mutta kaikennäköiset kommentit olisivat tervetulleita. Samastutko, oletko täysin eri mieltä? Yllättikö jokin? Niin tosiaan, nyt olen asentanut blogiini täydellisen kommentointivapauden! Trollitkin, tervetuloa.

Tervehtien
toveri Laiho

P.S. Siivosin vähän kirjettäni. Merkitsin kaksoisviivoilla kohdat, jotka olen tyhjentänyt.
P.P.S. Lunta sataa!

Hyvä lapsiasiavaltuutettu Maria Kaisa Aula

Asiani koskee viittomakielisten lasten tilannetta kouluissa. Haluaisin kertoa ensin vähän itsestäni, jotta ymmärrätte, miksi aihe on lähellä sydäntäni. Olen 20-vuotias ensimmäisen vuoden opiskelija Hämeen ammattikorkeakoulun muotoilulinjalla ja kuuro viittomakielinen. Olen niin kuuro, että en kuule yhtään mitään, ja vaikka on lapsena koetettu opettaa käyttämään kuulokojeita, niistä ei ole koskaan ollut minulle mainittavaa hyötyä. Olen siis koko ikäni ollut viittomakielinen ja äidinkieleni onkin ensisijaisesti viittomakieli, vaikka myöhemmin suomi on tullut vahvaksi kakkoseksi. Päiväkodissani oli viittomakielinen ryhmä, jossa oli viittomakieltä osaavia ohjaajia. Esikoulun ja peruskoulun kävin Turun C. O. Malmin koulussa, joka on Suomen ensimmäinen kuurojen koulu. Sielläkin oli opetus automaattisesti viittomakielistä. Päättötodistuksen saatuani suuntasin niin sanottuun tavalliseen lukioon ja aloin käyttää opiskelutulkkeja päivittäin.

Tunnen, että minun on tehtävä osani viittomakielisen yhteisöni hyväksi, koska se on antanut minulle niin paljon ja toivon, että tulevatkin sukupolvet saavat kokea saman. Yhteisö on kasvattanut minut avoimeksi ja sosiaaliseksi ihmiseksi. Erilaisuus ei pelota, se on enemmänkin arkipäivää. Identiteettini on kasvanut vahvaksi, ja yhteisössä olen saanut tavata kaltaisiani ja omankielisiä ihmisiä. Se tarjoaa myös vertaistukea, kun tuntuu, että ei jaksa aina kuulevien kanssa. Ei jaksa olla se ”opettava” osapuoli, se joka kertoo, että kuuroa ei tarvitse pelätä, ja että kuurokin pystyy.

Tämänhetkisiä kuumia puheenaiheita yhteisössämme ovat muun muassa sisäkorvaistute ja viittomakielen erillislaki. Molemmat liittyvät vahvasti siihen, miksi kirjoitan teille kirjettä. Sisäkorvaistute on melko tuore ilmiö, josta on tullut valtavan suosittu valtavan nopeasti vastasyntyneiden osalta. Se on herättänyt närää vanhempien kuurojen keskuudessa. Jotkut pelkäävät, että kulttuurimme katoaa, ja että viittomakielikin katoaa. Useimpia vihastuttaa se, että sairaaloissa ei enää kerrota (jos ylipäätään on koskaan kerrottu) eri vaihtoehdoista, kun syntyy kuuro lapsi. Useimmiten vain suositellaan pikaista sisäkorvaistuteleikkausta ja puheterapiaa. Viittomakielen opetuksesta ei kerrota, ja Päivi Rainón (FT) tutkimuksesta käykin ilmi, että viittomakieltä käyttävien sisäkorvaistutelasten vanhemmat toivovat enemmän ohjeistusta, informaatiota ja vertaistukea viittomakielen opetuksesta ja viittomakielisestä yhteisöstä. Nykytilanne on se, että jos vanhemmat päättävät ottaa viittomakielen osaksi lapsensa ja perheensä elämää, heidän on yksin otettava selvää siitä. Eri viittomakieleen liittyvät järjestöt ja muut organisaatiot ovat toki koettaneet olla itsekin aktiivisia, mutta se on vaikeaa, kun sairaalat ja niiden kuulokeskukset ovat kuitenkin se ensimmäinen ja ensisijainen paikka, josta vanhemmat saavat tietoa. Muun muassa Helsingin kuulokeskuksessa katoaa salaperäisesti kaikki sinne kiinnitetyt julisteet, jotka kertovat viittomakielen opetuksesta.

Vaikka nyt on sisäkorvaistute suurta huutoa, ja monet lapset ovatkin pärjänneet hyvin sen avulla kuulevien kouluissa, on yhä niitä lapsia, joilla ei ole sitä ollenkaan tai tarvitsevat kuitenkin viittomakieltä tueksi. -- . Edellisessä mainitussa tilanteessa opettaja on käyttänyt viitottua puhetta, joka ei ole viittomakieltä ja siksi kuurojen oppilaiden on vaikea ymmärtää opettajaa ja -- kysymään, mitä opettaja tarkoitti. Opettaja on myös laittanut avustajan opettamaan matematiikkaa heille, vaikka hänellä ei pitäisi olla pätevyyttä siihen. Mutta koska hänellä ei ole resursseja opettaa yhtaikaa dysfaattisia ja muita kielihäiriöisiä kuulevia ja viittomakielisiä kuuroja, avustajien työpanos on todella tärkeä. Kysyisin, kuka ihme keksii laittaa sellaiset oppilaat yhteen samaan luokkaan kun molemmilla oppilasryhmillä on täysin erilaiset lähtökohdat, oppimiskielet ja tarpeet. Jälkimmäisissä opetustilanteissa näkee selvästi, että lapset nauttivat enemmän ja oppivat paremmin, kun on omankielistä opetusta ja omankielinen opettaja, jota pystyy ongelmitta ymmärtämään.

--. Jatkuvasti on ollut keskusteluja siitä, miten huonoa opetustasoa on kuurojen kouluissa, -- leirillä, jossa olin vetäjänä, tajusin, että minun on ehdottomasti tehtävä oikeasti jotakin. Toivon, että tämä on oikea tapa tai ainakin hyvä alku. --, että joillakin opettajilla saattaa olla suorastaan vähättelevä asenne kuuroja kohtaan. Kun muualla kohistaan ”Deaf Gainista”, peruskouluissa työskentelee yhä opettajia, jotka hämmästyvät aidosti, kun heidän vanhat oppilaansa pääsevät ylioppilaiksi. Monet vanhat oppilaat ovat kokeneet, että kouluissa vallitsee sellainen ilmapiiri, että kuurot eivät pysty. Se on todella lannistavaa ja hirvittävän väärin lapsia kohtaan. Itsekin muistan ajatelleeni olevani automaattisesti huonompi kuin kuuleva ja vasta kun olin lukiossa, ymmärsin, ettei niin todellakaan ollut, minä päinvastoin olin keskivertoista parempi opiskelija. Toivoisin, etteivät tulevat sukupolvet joudu kokemaan samaa.

-- kertoi valittaneensa opettajalleen, ettei ymmärrä hänen viittomista ja tämä opettaja oli vastannut ”Itse et osaa suomen kieltä”. Miten tämä voi olla mahdollista?  -- oli vielä selittänyt kainosti, että kyllähän hän yrittää opiskella suomea. Miten voi oppia ylipäätään mitään, jos itse opetuskieli on vain välttävää? Sama opettaja ei edes viito kokonaisia lauseita, vaan puhuu välillä. Samankaltaisia tilanteita olen nähnyt -- koulussakin. Näissä tilanteissa ne oppilaat, joilla on sisäkorvaistute tai jotka ovat huonokuuloiset, saavat selvästi enemmän irti opetuksesta kuin niin sanotusti puhtaasti kuurot viittomakieliset. Kyseinen opettaja on ollut erittäin pitkään samassa työpaikassa, vaikka hänestä on tehty valituksia ja vanhemmat ovat olleet koolla. Tilanne on päinvastoin pahentunut, kun -- koulu on lopetettu ja kuurot oppilaat siirretty --. Kuurojen koulun rehtoria ei ole enää, ja -- koulun rehtori vastaa nykyisin myös kuuroista oppilaista. Rehtorilla ei ole entuudestaan mitään kokemusta viittomakielestä tai viittomakielisestä opetuksesta, eikä näin ollen oikein pysty olemaan perillä tilanteesta. Tällöin hänen on myös helpompi uskoa pitkään opetustyössä ollutta opettajaa.

Tällaisiin tilanteisiin turtuu vaarallisen helposti. Itsekin huomasin saman; kun olin ollut Malmin koulussa töissä kolme kuukautta, epäkohdat eivät tuntuneetkaan kovin pahoilta. Niihin vain tottui ja niille muuttui sokeaksi. Siksi olikin hyvin herättävää, ellei suorastaan ravistelevaa, kun -- kysyivät, onko minulla mahdollisuutta tehdä jotakin asialle. He tuntevat, etteivät itse pysty vaikuttamaan. Yrityksiä on ollut, mutta myös epäonnistumisia saman verran. Toivon, ettei tämänkertainen ole epäonnistunut yritys. Ajatuksenani olisi saada joku asiantunteva ja ulkopuolinen henkilö tai peräti ryhmä valvomaan viittomakielisten lasten opetusta kuurojen kouluissa, integroiduissa kouluissa ja kuulevien kouluissa. Näin ollen lasten ja nuorten ei tarvitsisi aina itse kannella vanhemmilleen tai muille aikuisille ja toivoa, että jotakin tapahtuisi. Koulutarkastajiahan ei enää ole, mutta tässä tapauksessa mielestäni heitä tarvittaisiin kipeästi.

-- . Siellä on myös oppilasasuntola, jossa viittomakielinen yhteisö elää vahvana koulun ulkopuolellakin. Monet oppilaat eri kunnista ovat muuttaneet sinne, kun oman kunnan tarjonta ei tyydytä. Jotkin -- kertoivat asuvansa Helsingissä, eivätkä sen takia pääse Jyväskylään. Helsingin kaupunki kun ei suostu kustantamaan sitä. Eräskin perhe muutti sen takia -- asti saadakseen lapsensa Jyväskylään. Espoo ja Vantaa ovat Helsingin kaupungin kannalla. Turussakin joutui taistelemaan, että pääsi vaihtamaan koulua. Mietin, pystyisitteköhän vaikuttamaan tähän. -- ovat nyt -- (eli herkimmässä mahdollisessa iässä), joten pikaista toimintaa kaivataan. Samalla luokalla on myös -- oppilas, ja koska opettajalla ei ole aikaa, resursseja tai yritteliäisyyttä opettaa kaikkia oppilaita, kyseinen oppilas opiskelee itsenäisesti selailemalla oppikirjoja. -- .

Mainitsin aiemmin viittomakielen erillislain. Viime kuun lopulla oikeusministeri asetti työryhmän valmistelemaan lakia, jonka tarkoituksena on taata viittomakielisille tasavertaiset oikeudet. Edistystä siis tapahtuu korkeammalla taholla, mutta mielestäni meillä ei ole aikaa jäädä odottelemaan lain vahvistamista, vaan asiaan tulee puuttua niin pian kuin mahdollista, koska lapset kasvavat äkkiä. Suurena pelkonani on se, että heille jää heikot eväät elämään. Mahdollisesti huono päättötodistus, jolla ei pääse mihinkään. En väitä, että kaikki viittomakieliset saisivat kymppejä, jos olisi opetuskieli ja –materiaali sekä muut asiat luokassa ja koulussa kunnossa. Haluan vain vakuuttua siitä, että heillä on mahdollisuus siihen. Jos kuitenkin tulee hyvä päättötodistus, se voi johtua opettajan höllämielisyydestä ja viimeistään silloin kun on lukiossa tai ammattikoulussa, ymmärtää, ettei pärjääkään -- . -- .

Minä toivoisin, että viittomakielisillä lapsilla ja nuorilla on tunne siitä, että he pystyvät aivan samaan kuin muutkin ja tavoittelevat unelmiaan. Kaikki mainitsemani esimerkit kirjeessä ovat tosia ja hiljattain tapahtuneita. Jos tämä herätti kysymyksiä, kummastusta tai muuta, toivon, että kertoisitte siitä. Toivon, että tällä kirjeelläni on merkitystä niin että tuntisin tehneeni jotakin niiden lasten ja nuorten puolesta. -- . -- .