50 days to go

-->

Hyvää Kalevalan, suomalaisen kulttuurin ja Onnin päivää vaan kaikille.

Olen muuten ajatellut antaa jollekin lapsirukalleni toiseksi nimeksi Onni, se on niin söötti ja silti ainakin mielestäni siinä on jonkinlaista alakuloista melankolisuutta. It’s so me!

Vielä opettelen blogin kirjoittamista, en edes älynnyt, että jotakin voisin kertoa jopa lentomatkastani tänne. Sehän on niin tylsää luettavaa…

viimeisimpiä kuvia kotimaasta...

 Helsingistä Madridiin kanssamatkustajinani oli epäilyttävän paljon japanilaisia, ja eikös jälkkäriksi tarjoiltu Geisha-nameja. Finnair... Tuli erittäin absurdi ja outo olo, kun pitelin vaaleanpunaista pikku pötköä ja mietin vieressäni istuvia japanilaisia. Madridiin saavuttuamme odotin innokkaana sitä niin paljon puhuttua wifiä nyt kun oli ikioma älykäs puhelin taskussa. HAH! Madridissa kaikesta maksetaan, wifistäkin. Vietin yön kentällä netittömänä ja voin sanoa, ettei se ollut mukavaa. Ainoastaan mäkkärin penkit olivat tarpeeksi pehmeitä. Nuokuinkin siellä kolme kertaa läpi yön ja joka kerta siivooja tuli hätistämään. Viis omanarvontunnosta, pelkkä vartti nahkapenkillä oli jo luksusta. Olin tarpeeksi fiksu ottaakseni mukaan torkkupeiton, luultavasti hieman halvempi kuin eduskunnalla käytössä olevat… omani ostin nimittän Kambodzhasta kiskurihintaan eli neljään dollariin. 

Aamulla lähdin metrolla kohti Madridia ja päädyin (tarkoituksella) johonkin isoon puistoon. Siellä oli patsaita, iso lampi, palmuja, lenkkeilijöitä ja la Rosaleda, ruusutarha. Tosin ilman ruusuja… Kiertelin siellä lenkkarini märiksi ja hukkasin myös jossakin välissä metrolippunikin. 

Neiti Kevät on tullut kaupunkiin

Kävelin seuraavaksi Museo nacional del Pradoon, jossa huijasin ikäni ja pääsin sisään ilmaiseksi, sen verran halusin saada takaisin kadonneesta lipustani. Nyt on tilanne tasan, Madrid! Hullaannuin näyttelyihin, sain nähdä van Dyckiä, van Eyckiä, Goyaa, Botticellia ja RAFAELIA (aka Raffaello Sanzio). Uuh. Olin niin onnellinen siellä ja lähes suututti, etten ehtinyt nähdä kaikkea. 

Turistikuva del Pradosta

Pakotin kuitenkin itseni takaisin kentälle ja syötyäni siellä perunamunakkaan älysin, että mulla ehkä on pikkuisen kiire. Ehdin kuitenkin kiitettävästi koneeseen ja minä olin muuten ainoa vaalea nainen (voiko sitä sanaa käyttää, kun on täyttänyt 20?) lentoemäntien lisäksi. Rasismia tai ei, se oli hämmentävää, kun ei koskaan ollut ennen sellaisessa tilanteessa.

Ehkä huomenna kirjoitan jotakin oikeasti kivaa Accrasta. Let’s see.

Täällä ei horisonttikaan ole suorassa, johtuu erilaisesta elämänmenosta ;)

Hikisiä terveisiä,

Svante Rudolfsson

Uusi koti

Yritän ajatella, että tämä kyseinen majapaikkani on kotini seuraavat kaksi kuukautta, enkä ole vain vierailemassa...mutta se on hemmetin vaikeaa kun näköala viettää alas hiekkarannalle ja merelle ja kookospalmuille ja mutkitteleville joille ja punahiekkaisille teille. Vähän erilaiset maisemat kuin Suomen kotini sisäpihalla, jossa on roskiksia enimmäkseen ja 2796 pyörää lumen alla. Tänään oli päivälliseksi perunamuusia ja lihamureketta sekä suppilovahverokastiketta, joista viimeisimmän jätin suosiolla pois. You know, nirsoilu on mun juttu. Eilen taas paistettiin lettuja, mm. Nyt on ollut sähköt päällä yllättävän pitkään jo, ehkä pari tuntia. Luultavasti viikon ennätys. Tänään oli myös mun eka biitsipäivä ja kuvittelin Kambodzhasta saadun (olemattoman) pohjarusketuksen toimivan aurinkosuojana. HAH, sanon mä nyt jälkikäteen. Läträsin kyllä äidin neuvoille uskollisena aurinkovoidetta välillä, mutta kotiin palattuani totesin, että onpa punainen nenä jälleen kerran. Liiankin tuttu näky Kambodzhasta...

Kuulemma ei ole asiaa Suomeen, ellen ole ruskettunut. Luulen että menen Hki-Vantaan kentältä lähimmälle solariumille pariksi tunniksi. Lets see kuolenko melanoomaan. Pari epäilyttävän näköistä luomea on löytynyt kyllä...ai niin ensi viikolla tosiaan alkaa amk- ja yo-haku ja olen yllättäen edelleen hukassa. Tänään kun biitsillä kieriskellessä havahduin siihen, että ensi syksynä mahdollisesti istun luokassa opiskelijana enkä avustajana, iski pieni järkytys ja ahdistus. Muutan tänne pysyvästi ja alan myydä korviksia ja nilkkakoruja Ghanan väreissä niin kuin eräs kalifornialaisrouva, jonka tapasimme tänään rannalla. Hän on asunut täällä 25 vuotta ja sen totisesti näkee hänen ihostaan. Erityisesti dekolteesta.

Kärsikää paleltumista, minä kärsin mm. auringonpistoksesta, malariasta ja lämpöhalvauksesta.

Rakkaudella,
Petteri Punakuono

Ja taas sitä mennään

Tänään tunnustin syyllisyyteni: kerroin Facebook-kansalle henkilöllisyyteni. En olekaan ruotsalainen mies! Niiltä, jotka ovat viitsineet lukea aikaisempia tekstejä, pyydän mielipiteitä. Loukkaavatko tekstini suoraan jotakuta/paljastanko liikaa/ylitänkö korrektiuden rajan (no joo niitä niin sanottuja voimasanoja tulee viljeltyä melko usein...)? Minulle on tärkeää, että blogini herättää oikeasti ajatuksia, eikä vain närää ja paheksuntaa. Kyseessä on myös naamani säilyminen...olkaa siis kovin ystävällisiä ja kertokaa suoraan, jos olen onnistunut munaamaan itseni pahasti.

Tällä viikolla olen liukuvärjäyttänyt tukkani, täyttänyt 20, tehnyt lohivoileipiä kahvioon, leikkinyt partiossa Kim-leikkiä, syönyt pannukakkua, istunut Alvarissa, maalannut omin pikku kätösin kortin ystävän(!) valmistujaisiin sekä nuokkunut yöbussissa Helsingistä Turkuun. Tänään olen pakannut ja samalla kohdannut kummallisen ongelman: saan ottaa 46 kilon edestä tavaraa ja olen onnistunut haalimaan vasta melkein 20 kiloa. Laukku on jo mukavan täysi, mutta rinkka ammottaa edelleen tyhjyyttään. Ehkä otan sen selkääni vain näön vuoksi, jotta näyttäisin katu-uskottavalta. Laukkuun on eksynyt nyt muun muassa hapankorppuja ja rutosti suklaata sekä Septidin, johon liittyy kiva anekdootti. Viime sunnuntaina vietettiin synttäreitäni sukulaisten kesken ja lahjat liittyivät pääosin Ghanan reissuuni. Septidinin antoi viisivuotias serkkuni, joka oli vielä selittänyt sen käyttötarkoituksen: leijonien puremien puhdistukseen. Hyvä kun on noin järkevä ja huolehtivainen sukulainen, ei tullut itselle mieleen ollenkaan.

Tänään olen saanut myös nauttia kolmen lajin illallista a la Jusa. Alkuruoaksi oli paistettua juustokäärylettä, pääruoaksi naudan ulkofileetä mediumina ja seurana fetasalaattia sekä maalaislohkoperunoita chili con carnen kera. Jälkiruokana mutakakkua kermavaahdolla. Luojan kiitos, että älysin luovuttaa keittiön kokonaan Jusalle (pysyvästi, jos sille sopii).

Nyt seuraavaksi pyydän anteeksi siitä, etten aio ainakaan tänään vuodattaa yhtään mitään Kambodzhan reissusta. Syynä on se, että mulla on yhä pakkaus kesken ja Kambodzha oli kovin tyhjentävä. Tai siis voisin oikeastaan kirjoittaa siitä romaanin, mutta ei yksinkertaisesti ole aikaa nyt. Sori. Ehkä jonakin kauniina ja kuumana päivänä lähellä päiväntasaajaa.

Huomenna lähden tosiaan Ghanaan ja oleilen siellä tasan kaksi kuukautta. Etsin ehkä samalla itseäni tai jotain sellaista... Olisi jo pikkuisen kiire, sillä amk- ja yliopistohaku alkaa melko pian. Hups, olen tainnut jälleen pelata korttini väärin. En muutenkaan ole kovin hyvä korttipeleissä, mutta Blokuksessa olen haka!

Yours Sincerely,
Aino

P.S. Yom HaShoahia eli juutalaisten vainojen muistopäivää vietetään tänä vuonna 8.4.