Luova kirjoittaminen

Lähes kuolleeksi julistettu blogini saa uuden tehtävän: se on paikka, johon kerään luovan kirjoittamisen kurssitehtäviä.

Tehtävä nro 1:   

Minä ja sanataide                                                                                                   

Tehtävänantona oli pieni kirjoitelma materiaalin ja omien pohdintojensa pohjalta. Aiheina muun muassa kasvatus, taide, taidekasvatus ja sanataide. Pieni kirjoitelma on erittäin haastava tehtävä, sillä niistä voisi kirjoittaa romaanisarjan. Laadusta ja sisällöstä en toisaalta menisi takuuseen. Minusta ei pitänyt tulla muotoilijaa: hain taidekasvatukseen, yhteiskuntapolitiikkaan ja sosiologiaan. Ei tärpännyt, joten opiskelen alaa, jossa on epämääräinen sekoitus taidetta, oman itsensä ilmaisemista ja kaupallisuutta. Muotoilija harvemmin saa voita leipäänsä, jos valaa savesta epäkäytännöllisiä ja kantaaottavia, ehkä vuotavia vateja.

Luova kirjoittaminen-kurssilla koetan osin määritellä itselleni, haluanko sittenkin muuta kuin funktionaalista muotoilua. Ennen kaikkea tuumin, onko minulla rahkeita muuhunkin kuin lasitereseptien kehittämiseen. Pidemmälle pohdittuna sanataide on itse asiassa omanlaista muotoilua, vaikka siihen ei ehkä ole erillistä koulutusohjelmaa. Taide ja sanataide ovat kuuluneet elämääni kiinteästi pienestä pitäen: minulla on aina ollut palava intohimo uusia ja outoja sanoja kohtaan. Osaan maailman pisimmän paikan nimen ulkoa: Llanfairpwllgwyngyllgogerychwyrndrobwllllantysiliogogogoch. Osaan myös Picasson nimen ulkoa: Pablo Diego Jose Santiago Francisco de Paula Juan Nepomuceno Maria de los Remedios Cipriano de la Santisima Trinidad Ruiz y Picasso. Harrastin kuvataidekoulua vajaat kymmenen vuotta ja olin kyläkirjastoni vakioasiakas. Äitini dekkarit, eritoten Agatha Christie ja ruotsalaiset klassikot, eksyivät usein salaa tyynyni alle.

Hieman erikoisemman suhteestani sanataiteeseen tekee sen, että suomi ei varsinaisesti ole äidinkieleni, vaan toinen kieleni. Kurssilla sanataide luultavastikin tarkoittaa kirjoitettua suomen kieltä, ehkä myös puhuttua. Silloin olen vierailla vesillä, sillä olen rehellisesti sanottuna umpikuuro, mikä tarkoittaa sitä, että suomalainen viittomakieli on äidinkieleni. Voiko viittomakielessä olla sanataidetta? Tietysti, mutta se jää valitettavasti vähemmälle huomiolle. Kyseinen alue on erittäin harmaata, sillä harjoittajia ja asiantuntijoita on todella pieni määrä. Opetin tulkkiopiskelijoita pari vuotta sitten, jolloin sain tehtäväkseni kerätä sanalistan viittomakielen nuorisoslangista. Esimerkkinä voisin avata sanan ’pi’ merkityksen. Se on monikäyttöinen ja muuntumiskykyinen. Pi voi olla ’olla’, ’juuri niin’ tai ’kyseessä oleva’.

Eksyin aiheesta, mutta toisaalta ilman tätä avautumista en voisi kattavasti määritellä suhdettani sanataiteeseen. Omasta mielestäni sillä on aina viesti ja se herättää tunteita. Se on esteettinen kokemus, mutta ei suinkaan aina kauniilla tai positiivisella tavalla. Henkilökohtaisella ja yleisellä tasolla sanataiteella on valtava merkitys: se toimii peilinä maailmanmenolle ja työvälineenä sen muokkaamiselle. Chimamanda Ngozi-Adichien kirja ’Puolikas keltaista aurinkoa’, jonka luin lukiossa pakollisena, kertoo Nigeriassa tapahtuneesta Biafran sodasta ja arjesta sen ohella. Se on loistava esimerkki sanataiteesta kasvattajana, sillä se ei suoraan latele kylmiä faktoja, jolloin ne voisivat helposti jäädä unohduksiin ja tuntuvat merkityksettömiltä. Kirjan kautta ymmärsin, mitä väliaikaisen Biafran kansalaiset ajattelivat, tunsivat ja toivoivat. Silloin kasvaa ihmisenä ja oppii ymmärtämään myös toisin ajattelevia.

Omalla kohdallani sanataide on tehnyt minusta punavihreän ”suvakin”, kuten erään nimeltä mainitsemattoman puolueen kannattajat nimittäisivät. Sanataide sekä viittomakielen että suomen kielen puolesta on toiminut tukena identiteettini rakentamiseen ja muokkaamiseen. Summa summarumina voisi todeta, että taide on minusta kommunikaatiota ja kasvattamista, joka ei anna kokijalle kotiläksyjä tai esseetehtäviä. Kasvatus tapahtuu jossakin paljon syvemmällä, ja vastaanotto ja tulkitseminen on kokonaan kiinni kokijasta.