3. Jossakin on alku

Hyppäsin toisen tehtävän eli henkilökuvan yli, sillä tämä oli kiinnostavampi tehtävä. Lupaan kuitenkin raapustaa sen henkilökuvan tänä viikonloppuna.

Innoituksena lapsuusmuisto ja otsikko

Isän kanssa kalassa

Minun isäni on erilainen. Muiden isät korjaavat putkia tai autoja työkseen, mutta minun isäni korjaa ihmisiä ja saa paljon enemmän rahaa siitä. Muiden isät vievät Särkänniemeen tai kartingiin, minun isäni pakottaa pukemaan pelastusliivit ja sujauttamaan hihnan myös jalkojen välistä. Vihaan sitä. Tunnen itseni pikkulapseksi, sillä aikuisten liiveissä ei ole sellaista hihnaa.

Mutta isäni opettaa myös minut tasapainoilemaan veneen keulassa ja heittämään virveliä. Tihkusateessakin saan pidellä isoa ja painavaa virveliä ihan yksin, kun isä vahtii vieressä haavi kädessään. Silloin minä ystävystyn edessäni aukeavan harmaanvihreän meren kanssa. Se tuoksuu suolalle ja levälle, eikä koskaan nuku.

Innoituksena aloitus

Hänen ympärillään leijui rahan ja vaurauden tuoksu. Ensi katsomalta hän vaikutti tyylikkäältä ja sivistyneeltä. Kuitenkin hänessä oli jokin sietämätön nousukasmaisuuden leima. Kuin suoraan verrannollinen Hugh Grantiin Bridget Jonesissa, tai koomisempi vertaus olisi ehkä Solsidanin Ove. Tämä mies oli kuitenkin selvästi kylmempi kuin Ove ja välinpitämättömämpi kuin Grantin näyttelemä Daniel Cleaver. Häntä ei edes kiinnostanut, mitä muut ajattelivat hänestä.

Ainoa asia, johon hän suhtautui intohimoisesti oli latotanssit. Joka ikisenä herran vuonna hän osallistui latotanssien Suomen mestaruuskilpailuihin. Mikään muu ei saanut hänen sykettään nousemaan kuin se, että sai vetää kansallispuvun niskaan ja polvisukat jalkaan. Kaksi kesää sitten hän liukastui kesken humpan ja aiheutti yleistä pahennusta. Kanssatanssijat eivät olisi ikinä uskoneet, että kyseinen herra olisi sortunut niin alkeelliseen virheeseen. Hän ei koskaan toipunut diskaamisesta, ja siksi hänet voidaan nytkin tavata Vallilan Alepan edestä heristämässä nyrkkiään ja kiroamassa tuomareita syvimpään maanrakoon. 

Innoituksena kuva

Mä olin silloin viistoista-kesäinen. Mä tiesin, että mul olis konffis vasta heinäkuussa mutta en jaksanut odottaa. Mun kaveri oli jo tehnyt sen ja sanonu ettei se oo mikää iso juttu. Must tuntui että oon valmis. Eniten kuitenkin mietin, sattuisko se. Jesse oli tosi ymmärtäväinen ja sanoi, että se on ihan OK, jos en halua sitä. Mutsi oli sanonut, että konffiksen jälkeen oon vapaa tekee mitä haluun. Mutta siihen oli niin vitun pitkä aika viel. Joten mä yks ilta sanoin Jesselle, että tehdään se. Sen ilme oli ihan wtf ja sit se alko hymyillä leveesti, eikä ees puhua pukahtanut. Anyways, silloin me tosiaan mentiin sinne sen kaverin luo, ku ei kotona voinut. Se Riku tiesi mitä tehdä, oli pannut monta reikää aiemminkin. Sen laitettua lateksia käsiinsä koko homma oli äkkiä ohi. Vähän verta tuli mut sattui vaa hetken. Itse asiassa se tuntui lopulta helvetin hyvältä ja olisin saman tien halunnut lisää. Vihdoin mä sain siistin napakorun, josta roikkui tähti. Siinä luki jopa J <3. Toivoin, ettei mutsi suutu.