I am alive. Vaihtelevalla menestyksellä, mutta hengissä after all. Kuinkahan monesti olen aloittanut postaukseni tällä tavalla... Tänään on ollut kuitenkin sellainen kutina, että postaus on kirjoitettava. Luulen, että se saattaa johtua siitä, että nyt on aika skitso kiire koulutehtävien kanssa ja tällä tavalla pystyn jotenkin välttelemään niitä ja samalla järjestelemään aivoni uuteen uskoon. Ne ovat täynnä kuraa yleensäkin, mutta kuten rakas ystäväni totesi: kevätsiivous on paikallaan. Siispä julistan, että nyt loppui angstailu ainakin hetkeksi, minä vaihdan blogini nimen. Siitä tulee Minun Shangri-Lani, onpahan ainakin yhteensopiva osoitteen kanssa (höm sanotaanko sitä osoitteeksi ylipäätään? t. aivokuollut).
Minulla on tasan 11 päivää koulun päättymiseen ja voisin kirjoittaa itselleni ja teille kiusaksi hyvin pitkän listan tekemättömistä tehtävistä, mutta enpäs teekään niin koska täytyy noudattaa uutta hetkellistä linjaani. Sen sijaan annan itselleni luvan kertoa teille, että pyöräni on varastettu. Se oli aika koomista, koska a. olin hehkuttanut eilen, kuinka olen aina jättänyt pyöräni auki pihalle/koululle, eikä koskaan ole tapahtunut mitään ja muutenkin tosi luottavaisesti olen uskonut ihmisten suoraselkäisyyteen, b. luulin hukanneeni pyöräni avaimen ja kun se löytyikin repun taskusta, onnistuin pian sen jälkeen kadottamaan avaimen tyystin jonka seurauksena tein kohtalokkaan virheen ja jätin pyöräni turvattomana rautsikalle pariksi tunniksi. Hyvästi, minun rakas oranssi hifistelypyöräni, jonka kettingin vaihto maksoi enemmän kuin itse pyörä.
Tänään olen istunut koko päivän keramiikkaluokassa itkemässä kuppieni ja säälittävien koepalojeni edessä opettajan käydessä vähän väliä kysymässä tilanteestani. Arvostelu on kolmen päivän päästä eli aivan liian pian. Äh. Sitten lähdin reippailemaan sudarien kanssa Pasilassa, se oli itse asiassa aika awesomea juoksennella kallioilla leikkimässä ruotsalaista piilosta ja väkertää ristinollapelilautaa. Uskon entistäkin varmemmin, että parempaa elämäntapaa ei ole kuin partio. Koko viikonloppu meni muutenkin partion parissa, lauantaina esimerkiksi hengasin Nuuksion metsissä syömässä kylmää makaronia kylmien nakkien ja lihapullien ja kylmän ketsupin kanssa mmm <3
Sitten illalla koin ehkä yhden mielenkiintoisimmista rastikierroksista elämässäni. Siihen sisältyi mm. sukkien vaihtoa, veneilyä Aurajoen vesissä ja kaikkea painokelvotonta matskua. Meidän joukkue eli Neitsytkopla sijoittui seitsemänneksi, mikä tarkoittaa sitä että ensi vuonna me ollaan voittajia. Illan päätteeksi löysin itseni yökerhosta, joka oli tupaten täynnä partiolaisia. Täytyy sanoa, että oli ehkä vähän what is happening here-olo. Seuraavana aamuna puin partiopaidan ja hytisin Tuomiokirkon aukiolla rakeiden lennellessä silmiin. Se oli hienoa, voimaannuttavaa (on muuten aika kliseinen sana) ja kylmää. Voin valehtelematta väittää, että se oli luultavasti neljästoista tai viidestoista paraatini, vai mitä äiti? Ja jos Jumala suo, haluan jonakin päivänä väittää olleeni mukana ainakin 50 kertaa.
Koska tämä meni jo kovin sekavaksi postaukseksi, tehdään tämä saman tien kunnolla ja tasoa hieman nostaen. Kävin viikko sitten lapsiasiavaltuutetun vuosikirjan julkaisutilaisuudessa, jossa sain tilaisuuden tavata Maria Kaisa Aulan kasvokkain ja se oli upeaa! Hän jopa muisti minut ja totesi, että on puhunut minusta tai oikeastaan varmaan kirjeestäni opetus- ja kulttuuriministeriölle. Luultavasti typerryin siitä niin paljon, etten kyennyt sanomaan mitään kehittävää tai edes järkevää. Heti perään tapasin uuden lapsiasiavaltuutetun Tuomas Kurttilan, joka toivotti Kuurojen Liiton nuorisotoimikunnan (johon minä btw kuulun ja jota olin edustamassa kyseisessä tilaisuudessa) lämpimästi tervetulleeksi toimistolleen.
Tähän on hyvä päättää harvinaisen iloinen postaus.
P.S. Pitää spoilata edes vähän: burgertortillassani oli liikaa sipulia
P.P.S. Luulitko, että nyt tulisi nippelitietoa?
P.P.P.S. No jaa. Meidän lippukunta Ahertajat täyttää tänä vuonna kunnioitettavat 78 vuotta.
